Tänään olin aamulla niin onneton ja surkea. Sellainen yksinäinen pieni tyttö terveyskeskuksessa, jolla oli  kyyneleet silmissä ja itku kurkussa, eikä ketään siellä sen kanssa.


Terveyskeskukseen menin, kun aamulla tajusin silmistäni: "Jaaha. Tulehdus molemmissa. Lääkäriin." Oon kotiseudulla, tulin tänne kipeenä sairastamaan ja viettämään viikonloppua. Tapasin kavereita ja kävin ulkona, vaikka olis pitäny levätä, ja sairaus paheni. Tunsin jo valmiiks syyllisyyttä itteni laiminlyönnistä siis.
 Äitini suuttu mulle, kun olen niin holtiton. Siskoni suuttu eilen, kun sanoin, etten rehellisesti ymmärrä, kun se sanoo, että paljastava pukeutuminen on viesti miehille. Ei mun mielestäni ole. Tai ainakaan ei pitäisi olla. Sitten ne lähti, sisko opiskelupaikkakunnalleen, äiti lomalle.


Minut jätettiin terveyskeskukselle suremaan kohtaloani kipeenä. En pääse kouluun, vaikka pidän siitä. Mun perhe ei oo muhun tyytyväinen.  Kattelin viime yönä kiintymykseni kohteen kuvia, ja ajattelin, että minä teen sen vain onnettomaksi. Odotin ja odotin, että pääsisin lääkärille.


SITTEN


Se lääkäri otti mut vastaan ja <3. Se oli ihana, aika nuori, nainen, joka oli niin ystävällinen ja tarmokas, että tuntu, kun se olis ollu joku hyvä haltijakummi, joka taiko mun olon paremmaks. Se tutki mut huolella, ja selitti mulle mun sairautta (poskiontelotulehdus). Sitten se kirjotti sairaslomaa ja lääkkeitä ja selitti kaikkien lääkkeiden sisällön ja toiminnan todella huolellisesti, niin että uskon paranevani niillä. :))) Olin niin ONNELLINEN siitä, että joku suhtautu muhun vakavasti ja ystävällisesti. Ihana lääkäri kerrassaan.


Ymmärrän jälleen uudelleen, miten paljon se saattaa merkitä onnettomalle ihmiselle, että joku tarttuu kiinni ja selvittää. Ei se lääkärikään tiennyt musta muuta, kun että olin kipee. Ei se voinut ratkasta muuta mun elämässä, kun tän sairauden. Ja sekin oli mulle niin iso asia! Olo on nyt niin kevyt, ku voisin lähteä lentoon.

                                                            Ps. Kuvassa olen minä! :)