Pienenä en tykänny yhtään Muumien Pikku Myystä. Se oli mun näkemyksessä vaan todella häijy ja tuhma tyttö, eikä ollenkaan kiltti, niinku minä. Pikku Myy sanoo sopimattomia asioita, narraa, käyttäytyy villisti ja pitää meteliä, jos sen oikeuksia poljetaan.
Vasta aikuiseeden kynnyksellä oon kaivanu esiin omat Pikku Myy-piirteeni. Oon oppinu huutamaan kovaan ääneen ja olemaan joskus itsekäs. Ei se tarkota, että olisin kohtuuton muita kohtaan, tai tahallisesti ilkeä. Se tarkottaa enemmänkin sitä, että oon rehellinen. "Ei en jaksa tehdä sitä tänään." tai "Musta toi sun vitsis oli loukkaava. Tästä lähtien et puhu tollasta mun kotona." tai "Se olis ollu mulle tärkeetä ja KYLLÄ mua haittaa, että et pitäny lupaustas."
Joskus saatan kyllä ilmaista nämä asiat vähän toisin.... "ÄLÄ VAADI MULTA ASIOITA KOKO AJAN YMMÄRRÄTKÖ!!??" tai "ULOS TÄÄLTÄ ET PUHU MULLE TOLLASTA TOI ON VASTENMIELISTÄ" tai "HUOMAAN, ETTÄ OLI SULLE YHDENTEKEVÄÄ. EI PALJO MUAKAA KIINNOSTA."
Ajattelen kuitenkin , että ihmisillä on tunteet ja jos asiat ilmaisee tunteella niin viesti menee paremmin perille. Non-verbaalinen viestintä kuitenkin on ymmärrettävämpää, kuin puhe. Joka tapauksessa kumpikin tapa ilmaista itseään, on parempi kun jättää ilmaisematta. Kuittaan edelleen tosi paljon mua harmittavia asioita sanomalla "Ei haittaa. Ei se mitään." ihan vaan säästääkseni lähimmäisiä vaivalta. Miltä vaivalta? Onko se sitten vaivaamista olla olemassa ja tuntea muutakin, kun auringonpaistetta kasvoilla? Ehkä samaistuin ennen enemmän Näkymättömään Ninniin, kun Pikku Myyhyn. Mutta kyllä Näkymätön Ninni onneks lopulta puree Muumipappaa ja muuttuukin näkyväks. Itse asiassa kaikki ilahtuu siitä, että näkee sen. Koska Ninnin koko kauneus näkyy vasta siinä vaiheessa, kun se uskaltaa kiehahtaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti