Hv homot

"Kädet osuu maahan ja ensimmäinen ajatus on olla, nousematta enää koskaan, luovuttaa suosiolla. Jäisit vain siihen eikä kukaan tulisi, tulisi yö, ja kasvattaisit juuret maahan tuntisit sen sydän lyö. Olisit puu, olisit jotain oikeaa ja suurta. Olisit vuori joka vavahduttaisi maan kuorta."

 Vittu. Koen sellasta sisuuntumista. Sitä kun ihminen saa tarpeekseen ja millään ei oo enää väliä ja siltä alkaa nousta sellasta kiukkua. Eespäin vievää vitutusta. Vittu. Mä oon aina halunnu olla rehellinen. On kai mussa joku pieni kiivas ja kiihkeä osa, joka ei oo muumimainen ja helppo lässyttäjä. Vaan vaarallinen ja terävä. Senkin voi kohdistaa oikein.

Rehelliset unelmat

Minä varmaan kuolen. Minä varmaan kuolen siihen, että tunnen, kun kylkiluiden välistä olisi pistetty rautakanki. En saa kunnolla henkeä. Itkettää. Kurkkuun sattuu.

Sydänsuruja siis.

 Olin niin rakastunu, olin niin rakastunu ja rakastettu, että sitä ei voi ees uskoa todeks. Eikä se loppupeleissä ollutkaan totta. Tunne katos siltä toiselta. Mut on jätetty/dumpattu/heivattu 12 kertaa.

Musta tuntuu epärehelliseltä kirjottaa enää mitään iloisista unelmista, kun en enää itse osaa iloita enkä nauttia mistään. Anteeksi niille about viidelle ihmiselle, jotka tätä koskaan luki, että tavallaan oon pettäny oman blogini idean. Mulla ei oo enää mitään annettavaa ihmisille, jotka haluaa olla ilosia elämässä. Toivon kuitenkin, että joku on. Rehellisesti sanottuna en halua/jaksa/pysty olla enää mitään missään.

Joku ehkä löytää suunnattoman huumoriarvon siitä, että nuori nainen joka teki kaikkensa levittääkseen iloa ja onnellisuutta meneekin ite paskaks. Mustakin se olis hauskaa jos osaisin nauraa sille. Nyt en just osaa.