Itkujoulu

Alan kohta itkeä. On aatonaatto ja tukehdun sekä henkisesti, että fyysisesti.
Henkisesti tukehdun, koska oon samassa rivitaloasunnossa äidin, sen miesystävän ja isosiskon kanssa. Mukavia ihmisiä, en sano ettei olis, mutta stressaannun niiden seurassa. Ne imuroi, leipoo pipareita, ripustaa jouluvaloja yms, mutta ei siinä mitään vikaa oo. Mulla vaan on ulkopuolinen on. 

Syy, miksi minä en imuroi ja leivo pipareita on: Oon kipee. Ja meinaan tukehtua räkään ja limaan ja päätä särkee ja alaselkää kihelmöi ja mitenkä päin ei oo hyvä olla. Oon menossa taas lääkäriin ja oon ihan itkun partaalla. Mulla on vaan tosi paha olo ja itkettää. Ja ennenkaikkea mulla on taas yksinäinen ja ulkopuolinen olo. Se tulee nykyään usein, kun tuntuu etten kuulu mihinkään eikä mulla ole kotia.

Mulla on edelleen huone lapsuudenkodissa, jossa nyt oon. Mulla on huone isän luona, jossa en oo käyny vuosiin ja mulla on huone asuntolassa, mutta mikään ei oo koti.

Koti on paikka, jossa saa olla sellanen, kun on. Koti on paikka, josta pitää huolta, että vois levätä siellä. Kotona olevat ihmiset tietää kaikki sun salaisuudet ja rakastaa sua silti.

Mulla ei oo kotia. Lisäks oon kipee ja mulla on yksinäinen olo.

Ihanaa Musiikkia

Jotenki mulla soi päässä koko ajan Samuli Putron - Olet puolisoni nyt.

Se on tosi ihana biisi, ja toivon, että kymmenen vuoden päästä saan laulaa sen mun rakkaalle puolisolleni, joka kutsuu mua nimellä "Rakas" ja kattoo mua lempeästi.
Toivon, että kymmenen vuoden päästä mulla on se rakas puoliso, tai ainakin tuleva sellainen.

Mä tunnustan, että haaveilen omasta rakkaasta.

Oon nytkin aivan ihastunu, mutta en voi tietää, onko se loputtoman molemminpuolista, ja miten kaikki menee. Kamalaa, kun toivoo jotan, eikä oikein osaa sanoa, mitä, ja toivoo, ettei mikään vaan menis pieleen. Että olis tarpeeks ihana ja kaunis. Ja se toinen olis tarpeeks ihana ja rakas.

Tää on sitten salaisuus. :)


"Minä kysyn, saanko luvan?" - Samuli Putro

Olipa kerran

Olipa kerran Vilijonkka, joka pelkäsi katastrofia. Ei se ihan noin mene, mutta Tove Janssonilla on todella ihan novelli Vilijonkasta, joka pelkää katastrofia. Kannattaa lukea.

Olipa kerran myös Majakanvartija, joka pelkäsi katastrofia. Majakanvartija asui mielensä sumuisella saarella, jossa taivas oli eri päivinä eri värinen. Joinain päivinä vaaleansininen, joinain musta. Siinä saattoi vivahtaa violettia ja harmaata aika ajoin. Joinakin päivinä se oli kateudenvihreä. Harvoin, muutamia kertoja viikossa, ehkä aavistuksen kestävän hetken verran, taivas oli vaaleanpunainen ja siinä läikkyi keltaisia valoja.

Siitä vaaleanpunaisesta taivaasta Majakanvartija puhui aina ystävilleen, ja siitä hän otti valokuvia. Vaaleanpunainen taivas nimittäin teki Majakanvartijasta kauniin, miellyttävän ja hauskan seuralaisen. Ja Majakanvartija nautti olostaan sellaisena seuralaisena, joka elää vaaleanpunaisen taivaan alla.

Eräänä yönä Majakanvartija oli myrskyssä ja kaksi merimiestä pelasti hänet ja vei turvaan. Toinen merimiehistä oli Majakanvartijan hyvänpäivänystävä. Ei kovin läheinen, mutta ei mitenkään vastenmielinenkään ihminen. Merimies teki Majakanvartijaan vaikutuksen hyvällä käytöksellään ja lempeillä eleillään. Hän kohteli muita ihmisiä kauniisti, eikä luullut itsestään liikoja. Hän oli taitava ja nöyrä mies.

Majakanvartijan taivas muuttui aina vaaleanpunaiseksi, kun merimies tuli kylään, tai lähetti viestiä.
Mutta Majakanvartija näki unia. Unissa hän muisti asemansa sumuisella saarella. Ei ollut ketään, joka olisi koskaan sijoittanut hänet ensimmäiseksi sydämessään. Unissa hän jäi yksin ja oli surullinen, eikä hän niissä unissa ollut se, joka asuu vaaleanpunaisen taivaan alla. Hänellä oli aina musta sateenvarjo peittämässä taivaan, niin ettei hän nähnyt sen todellista väriä.

Majakanvartija pelkäsi. Pelkäsi, että taivas sateenvarjon takana todella muuttuisi mustaksi. Että merimies seilaisi pois, koska kuka viettäisi aikaansa ihmisen kanssa, joka ei tee muuta kuin kykkii sateenvarjonsa alla?

Majakanvartija pelkäsi ettei hän riittäisi sateenvarjoineen, eikä ilman sitä. Hän oli hauska, kohtuullisen. Hän ei ollut sanoinkuvaamattoman kaunis, ei ehkä rumakaan. Hän ei ollut varma, mihin sijoittui.

Eräänä iltana Majakanvartija istui taas varjonsa alla, ja päätti, ettei hän enää halunnut pitää sitä. Hän halusi, että varjoa pitelevät kädet olisivat vapaat halaamaan ja silittämään. Ennen varjon alle peittyneet silmät kohtaisivatkin toisen silmäparin. Ja taivas saisi olla juuri sen värinen, kun se kulloinkin oli.

Majakanvartijalla ei ollut mitään takeita siitä, että merimies ei seilaisi pois. Mutta hän oli päättänyt antaa merimiehelle mahdollisuuden jäädä sumuiselle saarelle. Hän päätti päästää irti katastrofin pelosta.
 
"Minä päätin, etten tänään kaiken sortumista pelkää" - Juha tapio

Tänään, viiden aikaan illalla meikkailin, laittelin hiuksia ja valitsin nättejä vaatteita ja koruja,
hyräillen ja vihellellen ilosesti... Arvaappas, minne olin menossa...?

H a m m a s l ä ä k ä r i i n

Mulla on maailman paras hammaslääkäri. Se on ystävällinen, asiallinen, huumorintajuinen, hellä ja.. no joo, onhan se tosi komea myös. :D Kuulostaa täydellisiltä treffeiltä vai mitä?

Ei vaan, mutta kirjotan siitä siks, että oon pelänny hammaslääkäreitä tosi paljon, ja mulla on ollu myös vihasia ja ikäviä tyyppejä ronkkimassa tota purukalustoa. Tää ihminen osaa asiansa ja tekee työnsä todella hyvin. Tiedättekö sen pelon ja ahdistuksen ja mongerruksen rintalastan alla, kun on menossa hammaslääkäriin? Kun melkein itkee? Mulla ei tule sitä ikinä, kun meen tälle hammaslääkärille. Herra hammaslääkäri ei koskaan huuda, eikä vittuile, eikä oo väkivaltanen mun suuta kohtaan. Se kysyy aina, että sattuuko, ja yrittää olla satuttamatta. Siis mulla on turvallinen olo siellä sen vastaanotolla. Ja se ei oo yksityinen, vaan kunnallinen. Eli sillä ei oo miljoonapalkkaakaan. Muistan ku viime keväänä kirjotin ystävällisestä naislääkäristä, joka teki työnsä huolella. Tässä on samaa tasoa oleva hammaslääkäri! Ja se hammashoitajarouvakin, joka siellä myös on, on yhtä hyvä. Näille ihmisille mulla on ilo maksaa palkkaa.

Missä näiden ihmisten salaisuus on? Koska, kun ite siirryn työelämään, haluan tehdä samantasosta työtä ja asiakaspalvelua, oli se sitten mitä hyvänsä. Jos kaikki lääkärit, sairaanhoitajat, poliisit, hammaslääkärit, virkailijat, kaupankassat yms. Toimis näin, niin luulen, että monella ihmisellä olis tosi paljon parempi olla. Myös niillä itsellään, kun saisivat samanlaista hoitoa toisilta. :)
Oon vaan niin tyytyväinen asiakas, että on pakko avautua siitä kaikille! :D

Ps. Meen vielä keväällä sinne tarkastukseen... Maltan tuskin odottaa! :D Hih hih

Katson sitä toisella tapaa

Palasin taas kirjotuspöydän ääreen, uudella, rakentavammalla tavalla ;)

Kävin leffoissa kattomassa Kaksi tarinaa rakkaudesta 
(linkki) Ja se sattuikin käsittelemään juuri samaa aihetta, mitä oon ite miettiny viime aikoina. Tai tulkitsin sitä tietysti omien ajatusteni läpi.
Oon nimittäin viimeaikoina tuntenu itteni jotenki oudoks ja sairaaks ja kompleksiseks ihmiseks, koska en oo ihastunu niihin "mukaviin tyyppeihin", jotka osottaa romattista kiinnostusta mua kohtaan.Sen sijaan oon ihastunu niihin "outoihin" tyyppeihin, joilla osalla on erilainen maailmankatsomus ku mulla, joilla on muhun reipas ikäero yms. Oon miettiny onko kyse jostain isätraumasta, tai alitajusesta sitoutumiskammosta. Ja sitten ajattelinkin, että.

Entä jos ei?

Entä, jos mä olekaan sairas, kompleksinen ja traumainen (tai jos olenkin niin se ei vaikuta mun ihastumisiin ja kiinnostumisiin) ?
Entä, jos ihastumisensa kohdetta ei voi valita?

Entä jos mä esimerkiks ihastuin ihmiseen, jolla on melko erilainen näkymys ku mulla monista asioista, mutta joka kunnioittaa mun näkemyksiä, mua ihmisenä ja saa mut nauramaan ja hymyilemään monta tuntia putkeen. Entä jos mulla on hyvä olo mua 11 vuotta vanhemman, hopeanvärisiä housua käyttävän miehen seurassa? Ja jos mä olisin silti täysin terve

Onko tää sitten traaginen asia? Tai siis eihän meille voi tulla mitään vakavaa, avioliittoon päätyvää kaunista romanssia. (Tai vois, mutta se on todella epätodennäköistä, enkä luota sen varaan.)
Entä jos tää onkin silti iloinen asia?

Sen, että ei saa toivomaansa vastakaikua tunteilleen, ei pitäis olla mikään häpeä. Sen, että rakastuu, vaikka yksipuolisesti, ei pitäis aiheuttaa itseinhoa, tai huonommuudentunnetta. Mitä sitten? Mahtavaa mä ihastuin!! Surra saa, sitä, että sitä mitä toivois ei luultavasti koskaan tuu olemaan, mutta harvoin me oikeesti iloitaan siitä, että ihastutaan/ rakastutaan. Mä haluan iloita siitä, että joku saa mut nauramaan. Että mä oon kykenevä nauramaan. Ja, että mä oon kykenevä haaveilemaan ja ihastumaan. Se on lahja. Tunteet on lahja.

...Ja sitten vielä siihen "outouteen". Oon miettiny usein, että miks mun kaverit ja vanhemmat usein dissaa mun ihastuksia? Huolissaan kenties? Tulin yks päivä ajatelleeks, että kaikki ihmiset, joihin oon ollu ihastunu/rakastunu, on Jumalan luomia, ja sen silmissä ihan saman arvosia ku ne "hyvät ja hyväksyttävät tyypit". Jumala ei oo inhonnu, eikä halveksinu ketään niistä ihmisistä, joihin mä oon ollu kiintyny. Päin vastoin, se itekin rakastaa niitä palavasti.

En mä nyt tarkota, että kannattaa rikkoa itteään ja omia rajojaan rakkauden nimissä. Sitäkin oon tehny aina aika ajoin, eikä se tosiaan oo viisasta. Mutta yli on päästävä. Tehtävä omat rajansa, välillä siirrellä niitä kohtuuden nimissä, ja niistä rajoista käsin nauttia jokaisesta kiintymyksen/ihastuksen/rakastumisen hetkestä, joita elämä tuo tullessaan.

UGH

                              

Yksin.

Maailmani särkyy päivä päivältä palasiksi. Se on rumaa. Joskus en osaa itkeä, joskus en osaa muuta. En ole mitään sitä mitä luulin olevani. Eikä minusta ole iloa kenellekään. Mutta olen juuri sitä mitä hiljainen ääni on sanonut jo kauan. Kamala. Kaikki tunteeni, kaikki ajatukseni, ulkonäköni. Se kaikki on jotain niin kamalaa, että haluaisin kaiken sen katoavan. Jopa tämä teksti, jolle joku kotonaan nauraa, tai huokaisee "Vittu mitä angstia." Minä sanon: "Niinpä niin onkin."

Ja kuitenkin se on minun maailmassani tällä hetkellä eniten aitoa ja lähimpänä minun ydintäni. Ja jos minun ytimeni on tälläistä. Tylsää, kamalaa, rasittavaa angstia. Mitä minä sitten olen?

Tragedia

Mun elämässä on yks suuren suuri tragedia. Sellanen, joka aina välillä unohtuu, ja välillä se taas nostaa päätään ja muistuttaa itsestään. Se muistutti äsken itsestään, kun katsoin entisen rakastettuni uusien ystävättärien kuvia. Ne oli tosi kauniita. Minä en.

Mä oon ruma.

Aina, kun näen kuvia tytöistä, joilla on täydellinen iho, täydelliset hiukset, kauniit ja erityiset kasvot ja vielä siihen päälle kaunis vartalo, tajuan kuinka epäviehättävä koen olevani.

Ala-asteella olin yks niistä rumista nörttitytöistä joille pojat nauro päin naamaa. (Ei kaikki, puolustuksena heille.) Ja toiset tytöt supatti ja kihisi selän takana ja kilju yhteen ääneen "HYYYYII!!!"

Yläasteella olin niin epämuodikas ja ehkä vähän homssunen. En mitenkään kaunis.

Lukiossa asiat alko muuttua, ehkä jo yläasteen lopulla. Mulla oli paljon uusia ystäviä, jotka kehu mua söpöks ja nätiks, olin seurustellu pari kertaa ja aloin tuntea itteni kauniimmaks. Aloin siis olla kaunis. Mutta kauniiks ei kasveta yhdessä yössä, sillä oman pääni sisällä olin edelleen ruma. Nörttimäinen. Kuvottavakin, aina välillä. Vertasin itteäni koko ajan muihin ja masennuin. Joskus pönkitin itsetuntoani kattelemalla omasta mielestäni epäviehättäviä ihmisiä ja olin tyytyväinen mielessäni.

Näin, että olin ns. rumien tasoa. Koen niin välillä edelleen. Enkä ees kovin välillä. Aika usein.

Haluasin olla viehättävä ja kaunis ja eksoottinen ja kiinnostava. Seksikäs. Hurmaava. Vastustamaton.

Miksi? Etinkö mä jotain hyväksyntää? Mulla on paljon ystäviä. Saan melko usein positiivisia kommentteja ulkonäöstäni ja olemuksestani. Ja silti vertailen, mittailen ja ajattelen "mä en ikinä tuu oleen noin kaunis ku esim. toi toi tossa. Sille on vaan annettu se syntymälahjaks. Mä ikään ku uskottelen olevani nätti. Ja lopulta totuus paljastuu. En oo."

Loppujen lopuks kauneus on aina makuasia. Itseään ei pitäis verrata. Pitäis hyväksyä oma kauneutensa. Ite en siihen vielä kykene vaan mongerran rumuuskompleksini kanssa facebookissa ja nieleskelen itkua. Ja sitten ihan tekopyhänä tuputan muille "hyväksy itsesi" lausetta. Huh huh, mikä kompleksi.

Loppujen lopuksi aika kiva seurustelukumppani

 On yks tyyppi, joka oli mun mielestä aikasemmin outo ja kummallinen, ehkä jopa vähän säälittävä. Siinä oli jotain ihan sairaan ärsyttävää ja tyhmää. Aattelin, että ei ihme ettei kukaan kestä sitä ja jaksa seurustella sen kanssa kovin pitkään.

Tänään, kun se tyyppi suuttu sen seurustelukumppanille, joka käyttäyty sitä kohtaan tosi törkeesti, tajusin, että se tyyppi on ihan hiton ihana. Tajusin, että ei oo sen vika, jos joku ei oo halunnu olla sen kaa. Se on todellakin tosi hauska ja hyvää seuraa. Se on loppujen lopuks aika mukava, ja sen kanssa olis varmaan tosi jees seurustella. Siinä ei ookkaan mitään vikaa. Oon jollain tavalla oppinu pitään siitä. Jopa vähän ihailemaan sitä.

...Ja se on muuten minä. <3

Ota syliin

Se, että on sovittu jotain, ja toinen peruu viime hetkellä on turhauttavaa.

Se, että toinen lupaa huomisesta, ja peruu, on masentavaa.

Se, että toinen ei vastaa puhelimeen on jo itkettävää.

Mua usein pelottaa, etten merkitse mitään. Pelottaa, etten kelpaa. Pelottaa, että oon merkityksetön  ja huono ja mua ei rakasteta. Tai pahempaa. Mut vaan ohitetaan.

Mulla on vaikeuksia olla herkkä ja herkillä. Pelkään, että jos hyppään niin putoan, eikä kukaan ota kiinni. Ja sillon ku tapahtuu  jotain, mikä muistuttaa mua mun peloista, maailma menee sekasin. Sitten mulla on ystäviä, jotka karkottaa niitä mörköjä juttelemalla mun kanssa. Pitämällä mua ihanana. <3 Ja kertomalla, etten ansaitse paskaa niskaan.

Oon viime aikoina kuullut kaksi vaikuttavaa mielipidettä rakastamiseen ja rakkauteen liittyen, ja koska ne on mun mielestä vaikuttavia ja kauniita, jaan ne täällä :)

Ensimmäisen sanoi aika hijaisen oloinen nuori mies, joka oli ihastunut kaveripiirinsä tyttöön, vaikka kuuli tästä ikäviä uutisia. Tää nuorimies korotti ääntään ja sanoi: "Kuule Pena (nimi muutettu) Jos tässä elämässä jotain haluaa yrittää, niin se pitää sitten tehdä kunnolla eikä hissutellen." Sinänsä yksinkertaisesti sanottu, ja silti siitä henkilöstä aisti sanomishetkellä sen, kuinka se seiso niiden sanojensa takana. Aloin taputtaa. :D

Ykköseksi

Toinen ystäväni (joka on todella viisas nuori nainen) sanoi menneestä sydänsurustaan todella kauniin ja viisaan päätelmän. Hänen sydämensä särkenyt nuori mies ei loppujen lopuksi ollut hänelle se oikea, koska ei asettanut häntä ykköseksi. "Mie ansaitsen jonku joka rakastaa minnuu niin paljon, että asettaa minut ykköseks."

 Aloin ajatella tätä ja ymmärsin, ettei mun tarvitse surra sitä, että mut on joskus hylätty. Saan jonkun, joka asettaa minut ykköseksi. Sama pätee toisinpäin. En halua lämmittää välejä kenenkään kanssa, jota en tulisi asettamaan ykköseksi.

 

Jännittää

Hei apua ku jännittää! Muutan takasin opiskelupaikkakunnalle, kesän jälkeen. Mulla tulee oleen samat opettajat ku aiemmin, sama koulu, mutta uus luokka! Siellä on vaan yks tyyppi mun entiseltä luokalta ja mua jännittää NIIN paljon. Ei oo enää samaa, ihanaa, kämppistä, joka katto mun perään koko viime vuoden. APUA. Ja tuntuu että oon menettäny kontaktin isoon osaan niistä ystävistä, joita mulla oli siellä viime vuonna. Siis aika hankkia uusia ystäviä, uudelta paikkakunnalta (no uudelta ja uudelta), jälleen kerran :D AAAA. Niin paljon perhosia vattanpohjassa. Viime vuosi oli niin iso oppivuosi koko elämän kannalta, ja mietin vaan, että mitä TÄSTÄ tulee. Olisko tää sapattivuosi? Huh. Kaikkivaltias mua siunatkoon, ja kaikkia niitä, joita matkalle osuu!

Hv homot

"Kädet osuu maahan ja ensimmäinen ajatus on olla, nousematta enää koskaan, luovuttaa suosiolla. Jäisit vain siihen eikä kukaan tulisi, tulisi yö, ja kasvattaisit juuret maahan tuntisit sen sydän lyö. Olisit puu, olisit jotain oikeaa ja suurta. Olisit vuori joka vavahduttaisi maan kuorta."

 Vittu. Koen sellasta sisuuntumista. Sitä kun ihminen saa tarpeekseen ja millään ei oo enää väliä ja siltä alkaa nousta sellasta kiukkua. Eespäin vievää vitutusta. Vittu. Mä oon aina halunnu olla rehellinen. On kai mussa joku pieni kiivas ja kiihkeä osa, joka ei oo muumimainen ja helppo lässyttäjä. Vaan vaarallinen ja terävä. Senkin voi kohdistaa oikein.

Rehelliset unelmat

Minä varmaan kuolen. Minä varmaan kuolen siihen, että tunnen, kun kylkiluiden välistä olisi pistetty rautakanki. En saa kunnolla henkeä. Itkettää. Kurkkuun sattuu.

Sydänsuruja siis.

 Olin niin rakastunu, olin niin rakastunu ja rakastettu, että sitä ei voi ees uskoa todeks. Eikä se loppupeleissä ollutkaan totta. Tunne katos siltä toiselta. Mut on jätetty/dumpattu/heivattu 12 kertaa.

Musta tuntuu epärehelliseltä kirjottaa enää mitään iloisista unelmista, kun en enää itse osaa iloita enkä nauttia mistään. Anteeksi niille about viidelle ihmiselle, jotka tätä koskaan luki, että tavallaan oon pettäny oman blogini idean. Mulla ei oo enää mitään annettavaa ihmisille, jotka haluaa olla ilosia elämässä. Toivon kuitenkin, että joku on. Rehellisesti sanottuna en halua/jaksa/pysty olla enää mitään missään.

Joku ehkä löytää suunnattoman huumoriarvon siitä, että nuori nainen joka teki kaikkensa levittääkseen iloa ja onnellisuutta meneekin ite paskaks. Mustakin se olis hauskaa jos osaisin nauraa sille. Nyt en just osaa.

"Vaiti Jafar, ja nauti elämästä"

Viimeaikoina on tapahtunu paljon... Oon muuttanu taas kotiseudulleni ja alotin kesätyöt, en saanu opiskelupaikkaa, mulla on ikävä opiskelupaikkakuntaani, olin vatsataudissa.... Oon ollu vähän surullinen ja stressaantunut viime aikoina. Nyyh.

Eilen sitten menin mun kaverille ja katottiin yhdessä Disneyn Aladdin. Siinä on kohta, jossa vanha sulttaanisetä sanoo Jafarille "Vaiti Jafar, ja nauti elämästä!" Ja revettiin sille ihan täysillä. Mulle tuli sellanen olo, että mun sisällä on nipottava pikku-jafar, joka stressaantuu, huolehtii,  murehtii ja kitisee, ja se repliikki oli tarkotettu sille. :D

Niin, siis eihän elämästä nauttiminen tarkota sitä, että kaikki menis hienosti ja niinku saduissa. Mutta en halua kulkea laput silmillä ja tyrmätä kaikkea ihanaa, mikä tielle osuu. En halua olla hapannaama. Tähän väsyy nopeasti. Ei ne mun stressaamat asiat muutu siitä, että murehdin. Kahden viikon päästä asiat on joka tapauksessa jo jollain toisella tavalla. Kuukauden päästä vielä enemmän. Mmmm. :) Eli Jafar on nyt sitten vaiti ja nauttii elämästä.

Nyypät

Olin ystäväni kanssa baarissa ja meitä tuli "iskemään" pari nyyppää.

(Nyyppä = kyyryssä oleva, arka ihminen. 

Nyyppä ei tiedä, mitä on itsevarmuus, vaan turhautuu itseensä ja haukkuu itseään joka toinen sekunti. Oikeastaan nyyppä toivoisi vain, että joku kertoisi hänen olevan väärässä itsensä suhteen. 

Jep, nyyppä on se, joka ei vaan ole karismaattinen.)

No, aloimme sitten illan jälkeen ystäväni kanssa miettiä nyyppiä, ja sitä, miten heitä voisi auttaa löytämään itsestään sen loistavan, hurmaava ihmisen, joita he varmasti sisimmässään ovat.

Olemme itse kasvaneet ohi ns. nyyppävaiheesta omassa elämässämme (yläasteella olin itse vielä meganyyppä eli tiedän, mistä puhun!!)

Voi, kun voisin olla ammatikseni Nyyppäkouluttaja. Itsekin koulussa häivytämme minusta "näyttämönyyppää", joka hyppää ruumiiseeni heti tilanteessa, jossa minua katsotaan. MINULLA EI OLE MITÄÄN NYYPPIÄ VASTAAN, MUTTA NYYPPYYTTÄ ILMIÖNÄ.

Nyyppyys rajoittaa ihmistä ja peittää tämän karismaa ja mahdollisuuksia.

En tokikaan halua, että maailma on täynnä pelimiehiä. Minusta todelliseen karismaan kuuluukin myös vastuu muista ihmisistä, ja tietty moraali.

Nyyppäkouluttaja auttaisi ihmisiä löytämään hurmaavat piirteensä, tuntemaan itsensä ja olemaan positiivinen omien mahdollisuuksien suhteen.

Ehkä oma opettajani on tietynlainen nyyppäkouluttaja (siis minua kohtaan, ei kaikilla ole nyyppäsyndroomaa), mutta näyttämökontekstissa. Nyypille saa ja pitää olla ankara. Nyyppien pitää löytää itse itsensä ja halu olla olematta nyyppä.

tsemppibiisejä kaikille nyypille:

Pariisin kevät- tulivuoria

Michael Jackson- Beat it

Jukka Poika- Potentiaali

 

Ps. Jos koet olevasi nyyppä ja luet blogiani, niin ota yhteyttä. Mielelläni autan.

Se minä, jota on opeteltava rakastamaan

Joskus sitä vaan inhoaa itseään ja omia ajatuksiian. Omaa vartaloaan, omaa ääntään, omia tapoja ja kyvyttömyyttään.

Olen jo pidemmän aikaa miettinyt, että miksi?

Äitini istui kanssani autossa ja kertoi kuulleensa loistavan ohjeen: "Opettele kasvattamaan sisällesi oma paras ystäväsi. Sellainen, joka taputtelee sinua selkään ja rakastaa ja kehuu." Niin juuri. Olen hakeutunut opiskelemaan alalle, jossa tehdään töitä itsellä. Minulla. Keholla, äänellä ja mielellä. Ja jos en minä tule toimeen minän kanssa, niin ei tästä tule yhtään mitään. Koska minusta ei koskaan tule ketään muuta. Saatan kehittyä, kasvaa ja muuttua, mutta loppujen lopuksi minä pysyn minuna. Muutenkin elämä on luultavasti helpompaa, jos tulee toimeen itsensä kanssa. Joudun kuitenkin olemaan tiiviisti itseni kanssa koko loppuelämäni... ;)

Jos kadehdin jotain toista ja vertaan itseäni muihin, tulen onnettomaksi. Minun tulisikin pyrkiä olemaan paras mahdollinen minä. Ketään muuta minusta ei voi tulla.

Varmasti minussa on ikäviä piirteitä, joista en pidä. Varmasti. Mutta niin on kyllä ihan kaikissa muissakin ihmisissä, joita tunnen. Ja ihan yhtä varmasti minussa on ihania ja kauniita piirteitä, joissa on ihailtavaa, kuten kaikissa muissakin.

Joskus ihmisen pitää kuulla toisen suusta: "Voi kun olet ihana!"

Joskus pitää kuulla se myös itsensä suusta. 

Itsekeskeisyys ja liika itserakkaus on todella rumaa, mutta voidaankin miettiä, että onko muiden yli kävelevä ihminen todella sinut itsensä kanssa?

Terve itsensä arvostaminen mahdollistaa muun muassa omien virheiden myöntämisen, kun maailma ei kaadu siihen. Minä en ole yhtä kuin kaikki virheeni. Se, että voin kehittyä, vaatii sen, että sallin itselleni keskeneräisyyden. Valmista ei ihmisestä tule, kuin taivaassa.

<3

Saako sellaista toivoa?

Mulla oli eilen ystävä kylässä. Se esitteli uuden tatuointinsa, jossa lukee ranskaksi "Rakasta minua sellaisena, kuin olen."


Ihailin tottakai sitä tatuointia. Olihan se visuaalisesti hieno ja sopi sille mun kaverille, mutta teksti oli uskomattoman rohkea. Aloin ajatella, että uskallanko mä itse edes toivoa sellaista. Mun onnellisuuteni perustuu lähinnä Jumalan olemassaoloon ja kykyyn hyväksyä se, että aina ei voi voittaa. Mutta, että joku rakastais ihan sellaisena, kuin olen? (Jumala of course, mutta jos sitä ei lasketa...) Joku ihminen? MMMITÄÄÄ!?


No, mun paras ystävä rakastaa mua ja mä sitä. Tavattiin alle vuoden ikäsinä hiekkalaatikolla kaiketi (oltiin naapureita) ja edelleen ollaan ihan parhaita ystäviä, vaikka asun kaukana, eikä nähdä niin usein. Se on vähän sama juttu ku perheenjäsenillä... Tosin siinä mielessä eri, että ei mun perheenjäsenet tiedä musta ihan kaikkea, niinku se mun ystävä.


Usein mietin, että mitä voin kertoa ittestäni toisille ihmisille, että niiden kuva musta olis kaunis ja hyvä. Kaikki varmaan miettii sellasta. Mutta missä vaiheessa se menee ulkokuoren kiillottamiseks? Missä vaiheessa se menee   siihen, että pelkää olevansa vääränlainen, kun ei uskalla sanoa, millanen oikeesti on?


Tässä vaiheessa alan tuijottaa omaa napaa syyllisenä. Joskus, arvostelen ihmisiä tosi rankasti. "Justiinsa juu, millasta roskaväkeä." HYI MINÄ. Ei ihme, että oon ite epävarma. Ylpeänä voin kuitenkin sanoa, että oon alkanu oppia pois moisesta, kun oon tavannu enemmän ihmisiä ja aikuistunu lisää.


Yleinen ohje mulle itselleni olis varmaan tuijottaa itteäni ja muita Jumalan luotuina. Ei sen vähempänä.

Ps. Oon nyt innostunu näistä valokuvista...;D (Kuvan norsu on ite tehty ja maalattu)

Mitä tapahtuu?

Miten voi olla, että sitä vaan juoksee tilanteesta toiseen, tekee ja sanoo asioita, nauraa vähän ja hymyilee ja tapaa uusia ihmisiä ja kuuntelee ja sanoo lisää ja tulee kotiin ja sulkee oven perässään ja ajattelee "Mitä tapahtuu?"

Sitten kelaa päässään filminauhaa, selittää sitä ystäville, ettii siitä jotain mielenkiintosuuksia ja tarttuu niihin.

Sitten vetää syvään henkeä, avaa oven, ja lähtee taas vilinään, jossa ei oo aikaa ajatella.

Tänään olin aamulla niin onneton ja surkea. Sellainen yksinäinen pieni tyttö terveyskeskuksessa, jolla oli  kyyneleet silmissä ja itku kurkussa, eikä ketään siellä sen kanssa.


Terveyskeskukseen menin, kun aamulla tajusin silmistäni: "Jaaha. Tulehdus molemmissa. Lääkäriin." Oon kotiseudulla, tulin tänne kipeenä sairastamaan ja viettämään viikonloppua. Tapasin kavereita ja kävin ulkona, vaikka olis pitäny levätä, ja sairaus paheni. Tunsin jo valmiiks syyllisyyttä itteni laiminlyönnistä siis.
 Äitini suuttu mulle, kun olen niin holtiton. Siskoni suuttu eilen, kun sanoin, etten rehellisesti ymmärrä, kun se sanoo, että paljastava pukeutuminen on viesti miehille. Ei mun mielestäni ole. Tai ainakaan ei pitäisi olla. Sitten ne lähti, sisko opiskelupaikkakunnalleen, äiti lomalle.


Minut jätettiin terveyskeskukselle suremaan kohtaloani kipeenä. En pääse kouluun, vaikka pidän siitä. Mun perhe ei oo muhun tyytyväinen.  Kattelin viime yönä kiintymykseni kohteen kuvia, ja ajattelin, että minä teen sen vain onnettomaksi. Odotin ja odotin, että pääsisin lääkärille.


SITTEN


Se lääkäri otti mut vastaan ja <3. Se oli ihana, aika nuori, nainen, joka oli niin ystävällinen ja tarmokas, että tuntu, kun se olis ollu joku hyvä haltijakummi, joka taiko mun olon paremmaks. Se tutki mut huolella, ja selitti mulle mun sairautta (poskiontelotulehdus). Sitten se kirjotti sairaslomaa ja lääkkeitä ja selitti kaikkien lääkkeiden sisällön ja toiminnan todella huolellisesti, niin että uskon paranevani niillä. :))) Olin niin ONNELLINEN siitä, että joku suhtautu muhun vakavasti ja ystävällisesti. Ihana lääkäri kerrassaan.


Ymmärrän jälleen uudelleen, miten paljon se saattaa merkitä onnettomalle ihmiselle, että joku tarttuu kiinni ja selvittää. Ei se lääkärikään tiennyt musta muuta, kun että olin kipee. Ei se voinut ratkasta muuta mun elämässä, kun tän sairauden. Ja sekin oli mulle niin iso asia! Olo on nyt niin kevyt, ku voisin lähteä lentoon.

                                                            Ps. Kuvassa olen minä! :)

Pikku Myy vs. Näkymätön Ninni

Pienenä en tykänny yhtään Muumien Pikku Myystä. Se oli mun näkemyksessä vaan todella häijy ja tuhma tyttö, eikä ollenkaan kiltti, niinku minä. Pikku Myy sanoo sopimattomia asioita, narraa, käyttäytyy villisti ja pitää meteliä, jos sen oikeuksia poljetaan. 
Vasta aikuiseeden kynnyksellä oon kaivanu esiin omat Pikku Myy-piirteeni. Oon oppinu huutamaan kovaan ääneen ja olemaan joskus itsekäs. Ei se tarkota, että olisin kohtuuton muita kohtaan, tai tahallisesti ilkeä. Se tarkottaa enemmänkin sitä, että oon rehellinen. "Ei en jaksa tehdä sitä tänään." tai  "Musta toi sun vitsis oli loukkaava. Tästä lähtien et puhu tollasta mun kotona."  tai "Se olis ollu mulle tärkeetä ja KYLLÄ mua haittaa, että et pitäny lupaustas."
Joskus saatan kyllä ilmaista nämä asiat vähän toisin.... "ÄLÄ VAADI MULTA ASIOITA KOKO AJAN YMMÄRRÄTKÖ!!??" tai "ULOS TÄÄLTÄ ET PUHU MULLE TOLLASTA TOI ON VASTENMIELISTÄ" tai "HUOMAAN, ETTÄ OLI SULLE YHDENTEKEVÄÄ. EI PALJO MUAKAA KIINNOSTA."
Ajattelen kuitenkin , että ihmisillä on tunteet ja jos asiat ilmaisee tunteella niin viesti menee paremmin perille. Non-verbaalinen viestintä kuitenkin on ymmärrettävämpää, kuin puhe. Joka tapauksessa kumpikin tapa ilmaista itseään, on parempi kun jättää ilmaisematta. Kuittaan edelleen tosi paljon mua harmittavia asioita sanomalla "Ei haittaa. Ei se mitään." ihan vaan säästääkseni lähimmäisiä vaivalta. Miltä vaivalta? Onko se sitten vaivaamista olla olemassa ja tuntea muutakin, kun auringonpaistetta kasvoilla?  Ehkä samaistuin ennen enemmän Näkymättömään Ninniin, kun Pikku Myyhyn. Mutta kyllä Näkymätön Ninni onneks lopulta puree Muumipappaa ja muuttuukin näkyväks. Itse asiassa kaikki ilahtuu siitä, että näkee sen. Koska Ninnin koko kauneus näkyy vasta siinä vaiheessa, kun se uskaltaa kiehahtaa.

Kipeenä ja asemalla.

VAROITUS: TÄMÄN KERRAN TEKSTI ON KATKERAA VUODATUSTA.


Oon kipeenä. Taas. Ei voi olla totta. En ollu koko syksynä kipee, mutta heti ku kevätkausi alko niin tuntuu et oon joka toinen viikko sängynpohjalla köhimässä! :O Uuusskkkoommmaaattoontttaa :'( Sit jouduin oleen poissa koulusta, vaikka tykkään koulusta. Ja nyt oon junassa matkalla kotiseudulle. 
En yleensä haudo vihaa VR:rrää kohtaan, mutta tänään juna, johon mulla oli lippu, hajos, enkä siis päässykään sinne. Ostin automaatista lipun seuraavaan junaan, ja haluan siitä lippu ykkösestä korvauksia! Varsinki ku jouduin venaileen jonkun tunnin siellä asemalla. Kipeenä. Nyt saan kuitenkin keukoputken tulehduksen, maksakasvaimen ja aivoverenvuodon jälkitauteina... :'< Nyyh. Olipas taas iloista tekstiä. :D

Itkeä ja nauraa

Teatterissa ja muutenkin oon tottunu näkemään ihmisiä, jotka on herkkiä liikuttumaan vahvasti kyyneliin tai nauramaan. Se on ihanaa kyllä. Ja sitten yks päivä puhuttiin nauramisesta teatteriporukan kesken ja totesin vitsillä vaan: "Niin. Mä en koskaan naura." Ja tajusin siinä samalla, että ei se ollutkaan vitsi.

Jos katon surullista elokuvaa, saatan samaistua fiiliksiin, mutta en kyllä koskaan kunnolla itke. En muutenkaan seurassa useinkaan itke. Ei oikein edes itketä.

Ja sitten jos katon jotain hauskaa, tai tapahtuu jotain hauskaa: HYMÄHDÄN. En naura. Hymähdän.

Tottakai mulla on joskus nauruhepuli, ja nauran ihan vallattomasti, mutta se vaatiikiin ihan tiettyä mielentilaa ja seuraa. Ja joskus itkukohtaus, joka vaatii sen, että ei oo seuraa (ja, että on paljon stressiä ja univelkaa yms.)

Oon aina aatellu olevani "tunneihminen", mutta kun alan ajatella käytöstäni ja olemustani, niin muut ihmiset kuvailee mua usein tosi rauhalliseks ja tyyneks. Sitten taas osa ihmisistä kuvailee mua aivan sekopääks.

Enkö naura ja itke koska en alitajusesti uskalla olla niin auki?

Vai eikö mua vaan naurata ja itketä niin usein? O__O

Vai enkö vaan reagoi kropalla niin vahvasti siihen, mitä päässä tapahtuu? Näitä mietin tänään. :D

Uniseurustelua

Hehe. Pakko kertoa kyllä tällanen hauska juttu. Oon nähny nyt 2 kertaa unta, jossa seurustelen mun yhden aika uuden ystävän kanssa (tutustuttiin helmikuun alussa, ollaan samassa koulussa), tai meillä on jotain säätöä meneillään (siis niissä unissa, ei tosielämässä) . Koska oon niin rehellinen ja avoin (+ tiedän, että se ottaa sellasen huumorilla), kerroin näistä unista sille ystävälleni. :D No sehän puolestaan paljasti nähneensä musta samanlaisia unia ja oltiin menty jopa naimisiin. Molemmat hohotettiin asialle ja jäädään seuraamaan miten meidän uniseurustelu kehittyy!

Vilpitöntä ystävällisyyttä

Tutustuin viikonloppuna poikaan. Baarissa. Ja nyt tulee se yllätys: YSTÄVÄNÄ.
Olin kaverini synttäreillä juurikin sellasella teiniyökerholla ja siellä yks poika yritti tanssittaa sen synttärisankarin toista kaveria, mutta saikin kai suosituksen tanssittaa mua. Se tanssi mun kanssa ja alko siinä jutustella, ja päätin sitten heti kertoa faktat peliin: "Mulla on jo eräs johon oon kiintyny, eli oon varattu. Musta ei oo sulle muuta iloa, kuin tanssi-ja jutusteluseuraa. Jos muuta kaipaat, niin kannattaa etsiytyä jonku muun luokse." :) Ja sanoin sen ihan ystävällisesti siis. En tylysti.
 Sitten se poika siinä sitä vähän harmitteli, mutta halus kuitenkin tarjota mulle juotavaa ja tanssia ja jutella. Toisin todella suloisesti se sano jotain "Jos sulla joskus menee poikki sen toisen kaa niin oonko jonossa?"  :D Mua huvitti sen vilpitön, joskin pintapuolinen, ihastus. Annoin sille jopa numeroni ja sanoin, että voidaan alkaa fb-kavereiks, mutta samalla terotin sille selvästi että mulla on toinen, jota en pettäis millään tasolla.
 Illalla siltä sitten tuli viesti, jossa se kehu mua koko paikan mukavimmaks naiseks? :D Aattelin, että noo, hauska känninen nuorimies vaan yritti sitkeästi, koska satuin olemaan hyvin laitettu sinä iltana.
 Kuitenkin juteltiin fbssä seuraavana päivänä ja sen mielestä oli hauska kokemus tutustua johonkin ystävänä baarissa. Niin mustakin.
 Tästä pääsenkin siihen pohdinnan ytimeen. Länsimäisessa nuorisokulttuurissa (ja kulttuurissa muutenkin) kannustetaan ihmisiä tutustumaan toisiinsa lähinnä seksuaalisissa merkeissä. (Baarit, paljastava bilemuoti, musiikki ja lyriikat, elokuvat, tv-sarjat, cosmopolitan-lehti ja kiiltokansilehdet ylipäätään... Puhumattakaan yläasteen seksivalistuksesta. Miks ei tarjota sosiaaliset taidot-valistusta mieluummin?) Vilpitön ystävällisyys, ja ystävyys on virkistävää ja viehättävää. Musta on hauska tutustua muihin ihmisiin ilman sitä ajatusta, että "olisko toi mun seuraava parisuhdekumppani?" VAIKKA aikasemmin olin hyvinkin sellaiseen ajatteluun taipuvainen. Vilpitön ihmisestä kiinnostuminen on ihanan jännitteetöntä, rehellistä, aitoa ja juurikin vilpitöntä. Näin mä tänään aattelin. :D

Nuoren naisen rukous

Jumalani.
Tee minusta sellainen, joka uskoo hyvään, vaikka sitä ei näkysi.
Tee minusta sellainen, joka toivoo parasta, tasapuolisesti kaikille.
Älä anna minun puhua rumasti lähimmäisistäni, äläkä anna minun olla kohtuuton toisille.
Anna minulle ymmärrystä ja voimaa tehdä oikeita tekoja.
Annathan, Herra, myös ystäviä matkalle.
Anna minun ymmärtää myös oma rajallisuuteni.
Varjele minua siis myös sydänsuruilta, etteivät pettymykset sumentaisi toivoani.
Varjele minut ihmisiltä, jotka tahtoisivat hyötyä hyvästä tahdostani.
Joka päivä ole kanssani, etten tuntisi oloani epävarmaksi ja yksinäiseksi.
Ohjaa minua sinne, minne tahdot minut viedä, ja ole kärsivällinen vajavaisuuteni suhteen.

Huolta, hätää ja itserauhoittelua

Näin ihan kauheaa unta, jossa minulle tärkeä ihminen pyysi mua poistumaan elämästään (tosin tarjouduin siihen itse, mutta en uskonut hänen kylmästi avaavan ovea ja osoittavan ulos.) Heräsin ja olin tosi hätääntyny ja säikähtäny, ku joskus mun tollaset unet toteutuu. Sitten kuitenkin tässä päivän mittaan oon ajatellu, että miks huolestun jostain unesta? Ja vaikka se toteutuis niin en vois sille mitään, eli turhahan siitä on hätäillä.... Sitten mietin, että jos koko ajan vaan tyynnyttelen tunteitani niin mulle jää kauheesti aikaa. Siis onko sellaset epämääräset vellovat tunnemyrskyt mulle vaan ajankulua jolla hankin sisältöä elämääni? Ehkä olis fiksua keksiä jotain tekemistä niin ei olis niin paljon aikaa ajatella.


Toimiikohan mun aivot ylipäätään nopeemmin kun muilla? Oon miettiny sitä usein. Joskus puhuttiin lukiossa siitä, että on eri rytmisiä ihmisiä, niin oon varmaan vaan nopearytminen... Eli sitten ainakin pitäis keksiä jotain, mieluusti fyysistä tekemistä joka estää turhaa hätäilyä! :)


Esiintyminen ja teatterityö on ollu tosi mukavia juttuja, joilla oon saanu kontaktia itseeni ja omaan tahtooni. Tänään oli kaksi esitystä ja tuntui tosi hyvältä, kun kroppa oli lämmin, jännitti ja äänikin kulki hyvin. :D "Olen  hyvä näyttelijä. Olen kehityskelpoinen näyttelijä. Olen lahjakas. Haluan oppia. Olen motivoitunut. Hyvä minä."

Viikonloppu

Perjantaina olin improvisaatioesityksessä. Jossa siis esiinnyin itse. :D Rakastan tätä hommaa. En oo uskonu, että kouluaan vois rakastaa näin syvästi, mutta kyllä. Kyllä voi. Luulen, että kyse on siitä, että tän koulun avulla opin koko ajan itsestäni, ja opin tuntemaan itteäni. Osaan myös arvostaa omia lahjojani ja kykyjäni ihan uudella tavalla.

Itse asiassa mulle on nyt muutaman kerran viime viikkojen aikana käyny niin, että joku ihan mulle tuntematon ihminen on tullu juttelemaan (junassa, lentokoneessa) ja he ovat kysyneet mitä opiskelen. Ja sitten nää ihmiset on sanonu, että he arvostaa mun uravalintaa toivoen onnea ja menestystä.
Siitä on tullu todella hyvä mieli! :)

 Joskus ajattelen jopa, että Jumala lähettää niitä ihmisiä mulle rohkasuks. Koska teatteriala ei oo helppo. Pitää omistautua. Ystäville ei riitä aikaa samalla tavalla, seurustelu ja perheen perustaminen voi olla hankalaa, ja jos ei osaa käsitellä oman minuuden ja työn suhdetta oikein, voi mennä sekasin. Minä kuitenkin uskon, että asiat menee väistämättä niinkun niiden kuuluu. :)

Joo viikonlopusta siirryttiin siis teatterin maailmaan :) Ah! Eräs ihminen johon olen kiintynyt soitti mulle, juuri, kun olin soittamassa hänelle, ja olin valtavan ilonen. Olin todella. :)

Uskon, että iloisuutta voi opetella. :)

Minä

Ajattelin, että tätä on mukavampi lukea, teen pieniä paljastuksia! Minä olen siis...
19 vuotias
tyttö
opiskelen teatterialaa
tykkään uimisesta (varsinkin kesäöisin) ja ulkona olemisesta muutenkin
ujo ja vähän arkakin
iloinen
pettynyt joskus rakkauteen (kuten niin moni muukin)
kuvataiteesta tykkäävä
suihkulaulaja
joskus surullinen
uskon Jumalaan

Salaisia ja vähemmän salaisia haaveitani ovat...

olla näyttelijä teatterissa
löytää ihana elämänkumppani, eli puoliso
tehdä muita ihmisiä työlläni onnellisiksi
olla rap-tai reggae-artisti (tämä on nolo... :D)
tehdä lähetystyötä

Ensimmäinen

Kiva, että päädyit lukemaan ajatuksiani :)

Olen nuori aikuinen nainen, ja kirjoitan ensimmäistä kertaa blogia, eli harjoittelen vasta. Aion kirjoittaa elämänkatsomuksesta, uskonnosta, ajatuksistani suhteessa itseeni ja muihin ihmisiin, toiveista, unelmista, niiden toteutumisesta ja epäonnistumisesta.

Olen aina ollut empaattinen ja hyväntahtoinen ihminen, viime aikoina olen kuullut olevani joskus liiankin kiltti, kun en osaa päättää mitä itse haluan, sanoa sitä, enkä varsinkaan toimia sen mukaan. Tässä on ikävät puolensa. Koen usein, etten ole rakastettu, kun ihmiset eivät ole yhtä joustavia ja uhrautuvaisia, kuin minä olen heitä kohtaan. Toki rakastan sitä, kun joku tulee toiminnastani iloiseksi mutta usein joudun katkerin mielin toteamaan, että henkilö, jota autoin ei itse uhraisi aikaansa minun ilahduttamiseeni.
Kuitenkin pyrin aina ajattelemaan optimistisesti, siksi nytkin olen päättänyt harjoitella oman tilan ja vapauden ottamista.... Ja ehdottomasti irti katkeruudesta toisia kohtaan!