...Eikä voida tänään mennä mihinkään

Huomenna veistän loven oven pieleen
Merkiksi tästä päivästä
Kun viimeinkin pyysit minut viereen
Istun hiljaa sängyn kulmalla
Toivon että satais
Satais vielä kovempaa
Että jalkakäytävillä lainehtii

Ja vesi tulis sisään
Sisään joka huoneeseen
Veis eteisestä kengät mennessään

Eikä voida tänään mennä mihinkään
Aamulla veistän loven toisen viereen
Jos heräät onnellisena
Kun viimeinkin olen siinä missä toivoin
En aio tästä liikkua

 Toivon että satais
Satais vielä kovempaa
Että jalkakäytävillä lainehtii

Ja vesi tulis sisään
Sisään joka huoneeseen
Veis eteisestä kengät mennessään

Eikä voida tänään mennä mihinkään...

Sadetanssi - Vesi vie kengät

Olisinpa kaunis, taitava, mukava, onnellinen, hauska, rakastettu ja iloinen.
Olisinpa kaikkea sitä. Niin sinulla olisi aina kivaa kanssani.

Ja minä en ikinä tuottaisi kenellekään pahaa mieltä.

Olisin syytön. 

Hei hei

Rakas on rauhassa talven alla,
Se juttelee tuulessa suhisemalla.
Rakas on lähtenyt toisaalle, pois
Tiesinhän, ettei hän ikuinen ois.

Mun käteni muistaa samettipääsi
Kun painoit sen vasten sun silittäjääsi
Yhteiset ulkoilut, väsyneet päivät
Sun tassusi äänet mun mieleeni jäivät.

Olit lohtuna vuosia säröjen luona
Ja lohdutit hienosti aikana tuona
En tahtois, mut pakko on hyvästellä
Kiitos rakas: "vapaa, saa mennä."

 

Itku tulee

Yksi ystäväni kysyä täräytti suoraan eräänä iltana meillä: "Koska sä itket?"

En koskaan seurassa. Tai ainakin hirmu harvoin. En usein muutenkaan. Riidellessä lapsuudenperheen kanssa saatan joskus itkeäkin. Ja sitten kun on pakko joskus iltaisin, kun väsyttää ja maailma romahtaa.

Tänään tuli itku, kun ajattelin, että on olemassa aina joku mua kauniimpi ja rakastettavampi ihminen. Näin painajaista, jossa mulle sanottiin: "Et kai sä luullu, että meillä on jotain juttua? Et me nähtäis vielä?"

Heräsin ja melkein itkin.

Kämppikseni sanoi, kuulleensa, että itken nukkuessani.

Muistan, että lapsena itkin helposti jos minua pelotti tai olin epävarma.

On sellainen tunne, joka tulee, kun itkettää ja joku muu tulee paikalle. Ei enää itketä. Ei halua itkeä toisen seurassa. "Onko kaikki hyvin?" "Ei ku mua väsyttää."

Kesällä minua itketti paljon, olin töissä ja meinasin itkeä siellä koko ajan. En itkenyt.

Pidätelty itku heijastuu leukaniveliin. Ovat tiukat.

Joskus aamuisin itkettää, kun herää ja paha uni on totta.

Toivon, että nyt ei ole niin.

Itkujoulu

Alan kohta itkeä. On aatonaatto ja tukehdun sekä henkisesti, että fyysisesti.
Henkisesti tukehdun, koska oon samassa rivitaloasunnossa äidin, sen miesystävän ja isosiskon kanssa. Mukavia ihmisiä, en sano ettei olis, mutta stressaannun niiden seurassa. Ne imuroi, leipoo pipareita, ripustaa jouluvaloja yms, mutta ei siinä mitään vikaa oo. Mulla vaan on ulkopuolinen on. 

Syy, miksi minä en imuroi ja leivo pipareita on: Oon kipee. Ja meinaan tukehtua räkään ja limaan ja päätä särkee ja alaselkää kihelmöi ja mitenkä päin ei oo hyvä olla. Oon menossa taas lääkäriin ja oon ihan itkun partaalla. Mulla on vaan tosi paha olo ja itkettää. Ja ennenkaikkea mulla on taas yksinäinen ja ulkopuolinen olo. Se tulee nykyään usein, kun tuntuu etten kuulu mihinkään eikä mulla ole kotia.

Mulla on edelleen huone lapsuudenkodissa, jossa nyt oon. Mulla on huone isän luona, jossa en oo käyny vuosiin ja mulla on huone asuntolassa, mutta mikään ei oo koti.

Koti on paikka, jossa saa olla sellanen, kun on. Koti on paikka, josta pitää huolta, että vois levätä siellä. Kotona olevat ihmiset tietää kaikki sun salaisuudet ja rakastaa sua silti.

Mulla ei oo kotia. Lisäks oon kipee ja mulla on yksinäinen olo.

Ihanaa Musiikkia

Jotenki mulla soi päässä koko ajan Samuli Putron - Olet puolisoni nyt.

Se on tosi ihana biisi, ja toivon, että kymmenen vuoden päästä saan laulaa sen mun rakkaalle puolisolleni, joka kutsuu mua nimellä "Rakas" ja kattoo mua lempeästi.
Toivon, että kymmenen vuoden päästä mulla on se rakas puoliso, tai ainakin tuleva sellainen.

Mä tunnustan, että haaveilen omasta rakkaasta.

Oon nytkin aivan ihastunu, mutta en voi tietää, onko se loputtoman molemminpuolista, ja miten kaikki menee. Kamalaa, kun toivoo jotan, eikä oikein osaa sanoa, mitä, ja toivoo, ettei mikään vaan menis pieleen. Että olis tarpeeks ihana ja kaunis. Ja se toinen olis tarpeeks ihana ja rakas.

Tää on sitten salaisuus. :)


"Minä kysyn, saanko luvan?" - Samuli Putro

Olipa kerran

Olipa kerran Vilijonkka, joka pelkäsi katastrofia. Ei se ihan noin mene, mutta Tove Janssonilla on todella ihan novelli Vilijonkasta, joka pelkää katastrofia. Kannattaa lukea.

Olipa kerran myös Majakanvartija, joka pelkäsi katastrofia. Majakanvartija asui mielensä sumuisella saarella, jossa taivas oli eri päivinä eri värinen. Joinain päivinä vaaleansininen, joinain musta. Siinä saattoi vivahtaa violettia ja harmaata aika ajoin. Joinakin päivinä se oli kateudenvihreä. Harvoin, muutamia kertoja viikossa, ehkä aavistuksen kestävän hetken verran, taivas oli vaaleanpunainen ja siinä läikkyi keltaisia valoja.

Siitä vaaleanpunaisesta taivaasta Majakanvartija puhui aina ystävilleen, ja siitä hän otti valokuvia. Vaaleanpunainen taivas nimittäin teki Majakanvartijasta kauniin, miellyttävän ja hauskan seuralaisen. Ja Majakanvartija nautti olostaan sellaisena seuralaisena, joka elää vaaleanpunaisen taivaan alla.

Eräänä yönä Majakanvartija oli myrskyssä ja kaksi merimiestä pelasti hänet ja vei turvaan. Toinen merimiehistä oli Majakanvartijan hyvänpäivänystävä. Ei kovin läheinen, mutta ei mitenkään vastenmielinenkään ihminen. Merimies teki Majakanvartijaan vaikutuksen hyvällä käytöksellään ja lempeillä eleillään. Hän kohteli muita ihmisiä kauniisti, eikä luullut itsestään liikoja. Hän oli taitava ja nöyrä mies.

Majakanvartijan taivas muuttui aina vaaleanpunaiseksi, kun merimies tuli kylään, tai lähetti viestiä.
Mutta Majakanvartija näki unia. Unissa hän muisti asemansa sumuisella saarella. Ei ollut ketään, joka olisi koskaan sijoittanut hänet ensimmäiseksi sydämessään. Unissa hän jäi yksin ja oli surullinen, eikä hän niissä unissa ollut se, joka asuu vaaleanpunaisen taivaan alla. Hänellä oli aina musta sateenvarjo peittämässä taivaan, niin ettei hän nähnyt sen todellista väriä.

Majakanvartija pelkäsi. Pelkäsi, että taivas sateenvarjon takana todella muuttuisi mustaksi. Että merimies seilaisi pois, koska kuka viettäisi aikaansa ihmisen kanssa, joka ei tee muuta kuin kykkii sateenvarjonsa alla?

Majakanvartija pelkäsi ettei hän riittäisi sateenvarjoineen, eikä ilman sitä. Hän oli hauska, kohtuullisen. Hän ei ollut sanoinkuvaamattoman kaunis, ei ehkä rumakaan. Hän ei ollut varma, mihin sijoittui.

Eräänä iltana Majakanvartija istui taas varjonsa alla, ja päätti, ettei hän enää halunnut pitää sitä. Hän halusi, että varjoa pitelevät kädet olisivat vapaat halaamaan ja silittämään. Ennen varjon alle peittyneet silmät kohtaisivatkin toisen silmäparin. Ja taivas saisi olla juuri sen värinen, kun se kulloinkin oli.

Majakanvartijalla ei ollut mitään takeita siitä, että merimies ei seilaisi pois. Mutta hän oli päättänyt antaa merimiehelle mahdollisuuden jäädä sumuiselle saarelle. Hän päätti päästää irti katastrofin pelosta.
 
"Minä päätin, etten tänään kaiken sortumista pelkää" - Juha tapio

Tänään, viiden aikaan illalla meikkailin, laittelin hiuksia ja valitsin nättejä vaatteita ja koruja,
hyräillen ja vihellellen ilosesti... Arvaappas, minne olin menossa...?

H a m m a s l ä ä k ä r i i n

Mulla on maailman paras hammaslääkäri. Se on ystävällinen, asiallinen, huumorintajuinen, hellä ja.. no joo, onhan se tosi komea myös. :D Kuulostaa täydellisiltä treffeiltä vai mitä?

Ei vaan, mutta kirjotan siitä siks, että oon pelänny hammaslääkäreitä tosi paljon, ja mulla on ollu myös vihasia ja ikäviä tyyppejä ronkkimassa tota purukalustoa. Tää ihminen osaa asiansa ja tekee työnsä todella hyvin. Tiedättekö sen pelon ja ahdistuksen ja mongerruksen rintalastan alla, kun on menossa hammaslääkäriin? Kun melkein itkee? Mulla ei tule sitä ikinä, kun meen tälle hammaslääkärille. Herra hammaslääkäri ei koskaan huuda, eikä vittuile, eikä oo väkivaltanen mun suuta kohtaan. Se kysyy aina, että sattuuko, ja yrittää olla satuttamatta. Siis mulla on turvallinen olo siellä sen vastaanotolla. Ja se ei oo yksityinen, vaan kunnallinen. Eli sillä ei oo miljoonapalkkaakaan. Muistan ku viime keväänä kirjotin ystävällisestä naislääkäristä, joka teki työnsä huolella. Tässä on samaa tasoa oleva hammaslääkäri! Ja se hammashoitajarouvakin, joka siellä myös on, on yhtä hyvä. Näille ihmisille mulla on ilo maksaa palkkaa.

Missä näiden ihmisten salaisuus on? Koska, kun ite siirryn työelämään, haluan tehdä samantasosta työtä ja asiakaspalvelua, oli se sitten mitä hyvänsä. Jos kaikki lääkärit, sairaanhoitajat, poliisit, hammaslääkärit, virkailijat, kaupankassat yms. Toimis näin, niin luulen, että monella ihmisellä olis tosi paljon parempi olla. Myös niillä itsellään, kun saisivat samanlaista hoitoa toisilta. :)
Oon vaan niin tyytyväinen asiakas, että on pakko avautua siitä kaikille! :D

Ps. Meen vielä keväällä sinne tarkastukseen... Maltan tuskin odottaa! :D Hih hih