lauantai 5. tammikuuta 2013

Itku tulee

Yksi ystäväni kysyä täräytti suoraan eräänä iltana meillä: "Koska sä itket?"

En koskaan seurassa. Tai ainakin hirmu harvoin. En usein muutenkaan. Riidellessä lapsuudenperheen kanssa saatan joskus itkeäkin. Ja sitten kun on pakko joskus iltaisin, kun väsyttää ja maailma romahtaa.

Tänään tuli itku, kun ajattelin, että on olemassa aina joku mua kauniimpi ja rakastettavampi ihminen. Näin painajaista, jossa mulle sanottiin: "Et kai sä luullu, että meillä on jotain juttua? Et me nähtäis vielä?"

Heräsin ja melkein itkin.

Kämppikseni sanoi, kuulleensa, että itken nukkuessani.

Muistan, että lapsena itkin helposti jos minua pelotti tai olin epävarma.

On sellainen tunne, joka tulee, kun itkettää ja joku muu tulee paikalle. Ei enää itketä. Ei halua itkeä toisen seurassa. "Onko kaikki hyvin?" "Ei ku mua väsyttää."

Kesällä minua itketti paljon, olin töissä ja meinasin itkeä siellä koko ajan. En itkenyt.

Pidätelty itku heijastuu leukaniveliin. Ovat tiukat.

Joskus aamuisin itkettää, kun herää ja paha uni on totta.

Toivon, että nyt ei ole niin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti