maanantai 17. syyskuuta 2012

Tragedia

Mun elämässä on yks suuren suuri tragedia. Sellanen, joka aina välillä unohtuu, ja välillä se taas nostaa päätään ja muistuttaa itsestään. Se muistutti äsken itsestään, kun katsoin entisen rakastettuni uusien ystävättärien kuvia. Ne oli tosi kauniita. Minä en.

Mä oon ruma.

Aina, kun näen kuvia tytöistä, joilla on täydellinen iho, täydelliset hiukset, kauniit ja erityiset kasvot ja vielä siihen päälle kaunis vartalo, tajuan kuinka epäviehättävä koen olevani.

Ala-asteella olin yks niistä rumista nörttitytöistä joille pojat nauro päin naamaa. (Ei kaikki, puolustuksena heille.) Ja toiset tytöt supatti ja kihisi selän takana ja kilju yhteen ääneen "HYYYYII!!!"

Yläasteella olin niin epämuodikas ja ehkä vähän homssunen. En mitenkään kaunis.

Lukiossa asiat alko muuttua, ehkä jo yläasteen lopulla. Mulla oli paljon uusia ystäviä, jotka kehu mua söpöks ja nätiks, olin seurustellu pari kertaa ja aloin tuntea itteni kauniimmaks. Aloin siis olla kaunis. Mutta kauniiks ei kasveta yhdessä yössä, sillä oman pääni sisällä olin edelleen ruma. Nörttimäinen. Kuvottavakin, aina välillä. Vertasin itteäni koko ajan muihin ja masennuin. Joskus pönkitin itsetuntoani kattelemalla omasta mielestäni epäviehättäviä ihmisiä ja olin tyytyväinen mielessäni.
Näin, että olin ns. rumien tasoa. Koen niin välillä edelleen. Enkä ees kovin välillä. Aika usein.

Haluasin olla viehättävä ja kaunis ja eksoottinen ja kiinnostava. Seksikäs. Hurmaava. Vastustamaton.

Miksi? Etinkö mä jotain hyväksyntää? Mulla on paljon ystäviä. Saan melko usein positiivisia kommentteja ulkonäöstäni ja olemuksestani. Ja silti vertailen, mittailen ja ajattelen "mä en ikinä tuu oleen noin kaunis ku esim. toi toi tossa. Sille on vaan annettu se syntymälahjaks. Mä ikään ku uskottelen olevani nätti. Ja lopulta totuus paljastuu. En oo."

Loppujen lopuks kauneus on aina makuasia. Itseään ei pitäis verrata. Pitäis hyväksyä oma kauneutensa. Ite en siihen vielä kykene vaan mongerran rumuuskompleksini kanssa facebookissa ja nieleskelen itkua. Ja sitten ihan tekopyhänä tuputan muille "hyväksy itsesi" lausetta. Huh huh, mikä kompleksi.

perjantai 14. syyskuuta 2012

Loppujen lopuksi aika kiva seurustelukumppani

 On yks tyyppi, joka oli mun mielestä aikasemmin outo ja kummallinen, ehkä jopa vähän säälittävä. Siinä oli jotain ihan sairaan ärsyttävää ja tyhmää. Aattelin, että ei ihme ettei kukaan kestä sitä ja jaksa seurustella sen kanssa kovin pitkään.

Tänään, kun se tyyppi suuttu sen seurustelukumppanille, joka käyttäyty sitä kohtaan tosi törkeesti, tajusin, että se tyyppi on ihan hiton ihana. Tajusin, että ei oo sen vika, jos joku ei oo halunnu olla sen kaa. Se on todellakin tosi hauska ja hyvää seuraa. Se on loppujen lopuks aika mukava, ja sen kanssa olis varmaan tosi jees seurustella. Siinä ei ookkaan mitään vikaa. Oon jollain tavalla oppinu pitään siitä. Jopa vähän ihailemaan sitä.

...Ja se on muuten minä. <3



sunnuntai 9. syyskuuta 2012

Ota syliin

Se, että on sovittu jotain, ja toinen peruu viime hetkellä on turhauttavaa.
Se, että toinen lupaa huomisesta, ja peruu, on masentavaa.
Se, että toinen ei vastaa puhelimeen on jo itkettävää.

Mua usein pelottaa, etten merkitse mitään. Pelottaa, etten kelpaa. Pelottaa, että oon merkityksetön  ja huono ja mua ei rakasteta. Tai pahempaa. Mut vaan ohitetaan.

Mulla on vaikeuksia olla herkkä ja herkillä. Pelkään, että jos hyppään niin putoan, eikä kukaan ota kiinni. Ja sillon ku tapahtuu  jotain, mikä muistuttaa mua mun peloista, maailma menee sekasin. Sitten mulla on ystäviä, jotka karkottaa niitä mörköjä juttelemalla mun kanssa. Pitämällä mua ihanana. <3 Ja kertomalla, etten ansaitse paskaa niskaan.