Se minä, jota on opeteltava rakastamaan

Joskus sitä vaan inhoaa itseään ja omia ajatuksiian. Omaa vartaloaan, omaa ääntään, omia tapoja ja kyvyttömyyttään.

Olen jo pidemmän aikaa miettinyt, että miksi?

Äitini istui kanssani autossa ja kertoi kuulleensa loistavan ohjeen: "Opettele kasvattamaan sisällesi oma paras ystäväsi. Sellainen, joka taputtelee sinua selkään ja rakastaa ja kehuu." Niin juuri. Olen hakeutunut opiskelemaan alalle, jossa tehdään töitä itsellä. Minulla. Keholla, äänellä ja mielellä. Ja jos en minä tule toimeen minän kanssa, niin ei tästä tule yhtään mitään. Koska minusta ei koskaan tule ketään muuta. Saatan kehittyä, kasvaa ja muuttua, mutta loppujen lopuksi minä pysyn minuna. Muutenkin elämä on luultavasti helpompaa, jos tulee toimeen itsensä kanssa. Joudun kuitenkin olemaan tiiviisti itseni kanssa koko loppuelämäni... ;)

Jos kadehdin jotain toista ja vertaan itseäni muihin, tulen onnettomaksi. Minun tulisikin pyrkiä olemaan paras mahdollinen minä. Ketään muuta minusta ei voi tulla.

Varmasti minussa on ikäviä piirteitä, joista en pidä. Varmasti. Mutta niin on kyllä ihan kaikissa muissakin ihmisissä, joita tunnen. Ja ihan yhtä varmasti minussa on ihania ja kauniita piirteitä, joissa on ihailtavaa, kuten kaikissa muissakin.

Joskus ihmisen pitää kuulla toisen suusta: "Voi kun olet ihana!"

Joskus pitää kuulla se myös itsensä suusta. 

Itsekeskeisyys ja liika itserakkaus on todella rumaa, mutta voidaankin miettiä, että onko muiden yli kävelevä ihminen todella sinut itsensä kanssa?

Terve itsensä arvostaminen mahdollistaa muun muassa omien virheiden myöntämisen, kun maailma ei kaadu siihen. Minä en ole yhtä kuin kaikki virheeni. Se, että voin kehittyä, vaatii sen, että sallin itselleni keskeneräisyyden. Valmista ei ihmisestä tule, kuin taivaassa.

<3

Saako sellaista toivoa?

Mulla oli eilen ystävä kylässä. Se esitteli uuden tatuointinsa, jossa lukee ranskaksi "Rakasta minua sellaisena, kuin olen."


Ihailin tottakai sitä tatuointia. Olihan se visuaalisesti hieno ja sopi sille mun kaverille, mutta teksti oli uskomattoman rohkea. Aloin ajatella, että uskallanko mä itse edes toivoa sellaista. Mun onnellisuuteni perustuu lähinnä Jumalan olemassaoloon ja kykyyn hyväksyä se, että aina ei voi voittaa. Mutta, että joku rakastais ihan sellaisena, kuin olen? (Jumala of course, mutta jos sitä ei lasketa...) Joku ihminen? MMMITÄÄÄ!?


No, mun paras ystävä rakastaa mua ja mä sitä. Tavattiin alle vuoden ikäsinä hiekkalaatikolla kaiketi (oltiin naapureita) ja edelleen ollaan ihan parhaita ystäviä, vaikka asun kaukana, eikä nähdä niin usein. Se on vähän sama juttu ku perheenjäsenillä... Tosin siinä mielessä eri, että ei mun perheenjäsenet tiedä musta ihan kaikkea, niinku se mun ystävä.


Usein mietin, että mitä voin kertoa ittestäni toisille ihmisille, että niiden kuva musta olis kaunis ja hyvä. Kaikki varmaan miettii sellasta. Mutta missä vaiheessa se menee ulkokuoren kiillottamiseks? Missä vaiheessa se menee   siihen, että pelkää olevansa vääränlainen, kun ei uskalla sanoa, millanen oikeesti on?


Tässä vaiheessa alan tuijottaa omaa napaa syyllisenä. Joskus, arvostelen ihmisiä tosi rankasti. "Justiinsa juu, millasta roskaväkeä." HYI MINÄ. Ei ihme, että oon ite epävarma. Ylpeänä voin kuitenkin sanoa, että oon alkanu oppia pois moisesta, kun oon tavannu enemmän ihmisiä ja aikuistunu lisää.


Yleinen ohje mulle itselleni olis varmaan tuijottaa itteäni ja muita Jumalan luotuina. Ei sen vähempänä.

Ps. Oon nyt innostunu näistä valokuvista...;D (Kuvan norsu on ite tehty ja maalattu)

Mitä tapahtuu?

Miten voi olla, että sitä vaan juoksee tilanteesta toiseen, tekee ja sanoo asioita, nauraa vähän ja hymyilee ja tapaa uusia ihmisiä ja kuuntelee ja sanoo lisää ja tulee kotiin ja sulkee oven perässään ja ajattelee "Mitä tapahtuu?"

Sitten kelaa päässään filminauhaa, selittää sitä ystäville, ettii siitä jotain mielenkiintosuuksia ja tarttuu niihin.

Sitten vetää syvään henkeä, avaa oven, ja lähtee taas vilinään, jossa ei oo aikaa ajatella.

Tänään olin aamulla niin onneton ja surkea. Sellainen yksinäinen pieni tyttö terveyskeskuksessa, jolla oli  kyyneleet silmissä ja itku kurkussa, eikä ketään siellä sen kanssa.


Terveyskeskukseen menin, kun aamulla tajusin silmistäni: "Jaaha. Tulehdus molemmissa. Lääkäriin." Oon kotiseudulla, tulin tänne kipeenä sairastamaan ja viettämään viikonloppua. Tapasin kavereita ja kävin ulkona, vaikka olis pitäny levätä, ja sairaus paheni. Tunsin jo valmiiks syyllisyyttä itteni laiminlyönnistä siis.
 Äitini suuttu mulle, kun olen niin holtiton. Siskoni suuttu eilen, kun sanoin, etten rehellisesti ymmärrä, kun se sanoo, että paljastava pukeutuminen on viesti miehille. Ei mun mielestäni ole. Tai ainakaan ei pitäisi olla. Sitten ne lähti, sisko opiskelupaikkakunnalleen, äiti lomalle.


Minut jätettiin terveyskeskukselle suremaan kohtaloani kipeenä. En pääse kouluun, vaikka pidän siitä. Mun perhe ei oo muhun tyytyväinen.  Kattelin viime yönä kiintymykseni kohteen kuvia, ja ajattelin, että minä teen sen vain onnettomaksi. Odotin ja odotin, että pääsisin lääkärille.


SITTEN


Se lääkäri otti mut vastaan ja <3. Se oli ihana, aika nuori, nainen, joka oli niin ystävällinen ja tarmokas, että tuntu, kun se olis ollu joku hyvä haltijakummi, joka taiko mun olon paremmaks. Se tutki mut huolella, ja selitti mulle mun sairautta (poskiontelotulehdus). Sitten se kirjotti sairaslomaa ja lääkkeitä ja selitti kaikkien lääkkeiden sisällön ja toiminnan todella huolellisesti, niin että uskon paranevani niillä. :))) Olin niin ONNELLINEN siitä, että joku suhtautu muhun vakavasti ja ystävällisesti. Ihana lääkäri kerrassaan.


Ymmärrän jälleen uudelleen, miten paljon se saattaa merkitä onnettomalle ihmiselle, että joku tarttuu kiinni ja selvittää. Ei se lääkärikään tiennyt musta muuta, kun että olin kipee. Ei se voinut ratkasta muuta mun elämässä, kun tän sairauden. Ja sekin oli mulle niin iso asia! Olo on nyt niin kevyt, ku voisin lähteä lentoon.

                                                            Ps. Kuvassa olen minä! :)