maanantai 17. joulukuuta 2012

Olipa kerran

Olipa kerran Vilijonkka, joka pelkäsi katastrofia. Ei se ihan noin mene, mutta Tove Janssonilla on todella ihan novelli Vilijonkasta, joka pelkää katastrofia. Kannattaa lukea.

Olipa kerran myös Majakanvartija, joka pelkäsi katastrofia. Majakanvartija asui mielensä sumuisella saarella, jossa taivas oli eri päivinä eri värinen. Joinain päivinä vaaleansininen, joinain musta. Siinä saattoi vivahtaa violettia ja harmaata aika ajoin. Joinakin päivinä se oli kateudenvihreä. Harvoin, muutamia kertoja viikossa, ehkä aavistuksen kestävän hetken verran, taivas oli vaaleanpunainen ja siinä läikkyi keltaisia valoja.

Siitä vaaleanpunaisesta taivaasta Majakanvartija puhui aina ystävilleen, ja siitä hän otti valokuvia. Vaaleanpunainen taivas nimittäin teki Majakanvartijasta kauniin, miellyttävän ja hauskan seuralaisen. Ja Majakanvartija nautti olostaan sellaisena seuralaisena, joka elää vaaleanpunaisen taivaan alla.

Eräänä yönä Majakanvartija oli myrskyssä ja kaksi merimiestä pelasti hänet ja vei turvaan. Toinen merimiehistä oli Majakanvartijan hyvänpäivänystävä. Ei kovin läheinen, mutta ei mitenkään vastenmielinenkään ihminen. Merimies teki Majakanvartijaan vaikutuksen hyvällä käytöksellään ja lempeillä eleillään. Hän kohteli muita ihmisiä kauniisti, eikä luullut itsestään liikoja. Hän oli taitava ja nöyrä mies.


Majakanvartijan taivas muuttui aina vaaleanpunaiseksi, kun merimies tuli kylään, tai lähetti viestiä.
Mutta Majakanvartija näki unia. Unissa hän muisti asemansa sumuisella saarella. Ei ollut ketään, joka olisi koskaan sijoittanut hänet ensimmäiseksi sydämessään. Unissa hän jäi yksin ja oli surullinen, eikä hän niissä unissa ollut se, joka asuu vaaleanpunaisen taivaan alla. Hänellä oli aina musta sateenvarjo peittämässä taivaan, niin ettei hän nähnyt sen todellista väriä.

Majakanvartija pelkäsi. Pelkäsi, että taivas sateenvarjon takana todella muuttuisi mustaksi. Että merimies seilaisi pois, koska kuka viettäisi aikaansa ihmisen kanssa, joka ei tee muuta kuin kykkii sateenvarjonsa alla?

Majakanvartija pelkäsi ettei hän riittäisi sateenvarjoineen, eikä ilman sitä. Hän oli hauska, kohtuullisen. Hän ei ollut sanoinkuvaamattoman kaunis, ei ehkä rumakaan. Hän ei ollut varma, mihin sijoittui.

Eräänä iltana Majakanvartija istui taas varjonsa alla, ja päätti, ettei hän enää halunnut pitää sitä. Hän halusi, että varjoa pitelevät kädet olisivat vapaat halaamaan ja silittämään. Ennen varjon alle peittyneet silmät kohtaisivatkin toisen silmäparin. Ja taivas saisi olla juuri sen värinen, kun se kulloinkin oli.

Majakanvartijalla ei ollut mitään takeita siitä, että merimies ei seilaisi pois. Mutta hän oli päättänyt antaa merimiehelle mahdollisuuden jäädä sumuiselle saarelle. Hän päätti päästää irti katastrofin pelosta.
 
"Minä päätin, etten tänään kaiken sortumista pelkää" - Juha tapio

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti