Itkujoulu

Alan kohta itkeä. On aatonaatto ja tukehdun sekä henkisesti, että fyysisesti.
Henkisesti tukehdun, koska oon samassa rivitaloasunnossa äidin, sen miesystävän ja isosiskon kanssa. Mukavia ihmisiä, en sano ettei olis, mutta stressaannun niiden seurassa. Ne imuroi, leipoo pipareita, ripustaa jouluvaloja yms, mutta ei siinä mitään vikaa oo. Mulla vaan on ulkopuolinen on. 

Syy, miksi minä en imuroi ja leivo pipareita on: Oon kipee. Ja meinaan tukehtua räkään ja limaan ja päätä särkee ja alaselkää kihelmöi ja mitenkä päin ei oo hyvä olla. Oon menossa taas lääkäriin ja oon ihan itkun partaalla. Mulla on vaan tosi paha olo ja itkettää. Ja ennenkaikkea mulla on taas yksinäinen ja ulkopuolinen olo. Se tulee nykyään usein, kun tuntuu etten kuulu mihinkään eikä mulla ole kotia.

Mulla on edelleen huone lapsuudenkodissa, jossa nyt oon. Mulla on huone isän luona, jossa en oo käyny vuosiin ja mulla on huone asuntolassa, mutta mikään ei oo koti.

Koti on paikka, jossa saa olla sellanen, kun on. Koti on paikka, josta pitää huolta, että vois levätä siellä. Kotona olevat ihmiset tietää kaikki sun salaisuudet ja rakastaa sua silti.

Mulla ei oo kotia. Lisäks oon kipee ja mulla on yksinäinen olo.

Ihanaa Musiikkia

Jotenki mulla soi päässä koko ajan Samuli Putron - Olet puolisoni nyt.

Se on tosi ihana biisi, ja toivon, että kymmenen vuoden päästä saan laulaa sen mun rakkaalle puolisolleni, joka kutsuu mua nimellä "Rakas" ja kattoo mua lempeästi.
Toivon, että kymmenen vuoden päästä mulla on se rakas puoliso, tai ainakin tuleva sellainen.

Mä tunnustan, että haaveilen omasta rakkaasta.

Oon nytkin aivan ihastunu, mutta en voi tietää, onko se loputtoman molemminpuolista, ja miten kaikki menee. Kamalaa, kun toivoo jotan, eikä oikein osaa sanoa, mitä, ja toivoo, ettei mikään vaan menis pieleen. Että olis tarpeeks ihana ja kaunis. Ja se toinen olis tarpeeks ihana ja rakas.

Tää on sitten salaisuus. :)


"Minä kysyn, saanko luvan?" - Samuli Putro

Olipa kerran

Olipa kerran Vilijonkka, joka pelkäsi katastrofia. Ei se ihan noin mene, mutta Tove Janssonilla on todella ihan novelli Vilijonkasta, joka pelkää katastrofia. Kannattaa lukea.

Olipa kerran myös Majakanvartija, joka pelkäsi katastrofia. Majakanvartija asui mielensä sumuisella saarella, jossa taivas oli eri päivinä eri värinen. Joinain päivinä vaaleansininen, joinain musta. Siinä saattoi vivahtaa violettia ja harmaata aika ajoin. Joinakin päivinä se oli kateudenvihreä. Harvoin, muutamia kertoja viikossa, ehkä aavistuksen kestävän hetken verran, taivas oli vaaleanpunainen ja siinä läikkyi keltaisia valoja.

Siitä vaaleanpunaisesta taivaasta Majakanvartija puhui aina ystävilleen, ja siitä hän otti valokuvia. Vaaleanpunainen taivas nimittäin teki Majakanvartijasta kauniin, miellyttävän ja hauskan seuralaisen. Ja Majakanvartija nautti olostaan sellaisena seuralaisena, joka elää vaaleanpunaisen taivaan alla.

Eräänä yönä Majakanvartija oli myrskyssä ja kaksi merimiestä pelasti hänet ja vei turvaan. Toinen merimiehistä oli Majakanvartijan hyvänpäivänystävä. Ei kovin läheinen, mutta ei mitenkään vastenmielinenkään ihminen. Merimies teki Majakanvartijaan vaikutuksen hyvällä käytöksellään ja lempeillä eleillään. Hän kohteli muita ihmisiä kauniisti, eikä luullut itsestään liikoja. Hän oli taitava ja nöyrä mies.

Majakanvartijan taivas muuttui aina vaaleanpunaiseksi, kun merimies tuli kylään, tai lähetti viestiä.
Mutta Majakanvartija näki unia. Unissa hän muisti asemansa sumuisella saarella. Ei ollut ketään, joka olisi koskaan sijoittanut hänet ensimmäiseksi sydämessään. Unissa hän jäi yksin ja oli surullinen, eikä hän niissä unissa ollut se, joka asuu vaaleanpunaisen taivaan alla. Hänellä oli aina musta sateenvarjo peittämässä taivaan, niin ettei hän nähnyt sen todellista väriä.

Majakanvartija pelkäsi. Pelkäsi, että taivas sateenvarjon takana todella muuttuisi mustaksi. Että merimies seilaisi pois, koska kuka viettäisi aikaansa ihmisen kanssa, joka ei tee muuta kuin kykkii sateenvarjonsa alla?

Majakanvartija pelkäsi ettei hän riittäisi sateenvarjoineen, eikä ilman sitä. Hän oli hauska, kohtuullisen. Hän ei ollut sanoinkuvaamattoman kaunis, ei ehkä rumakaan. Hän ei ollut varma, mihin sijoittui.

Eräänä iltana Majakanvartija istui taas varjonsa alla, ja päätti, ettei hän enää halunnut pitää sitä. Hän halusi, että varjoa pitelevät kädet olisivat vapaat halaamaan ja silittämään. Ennen varjon alle peittyneet silmät kohtaisivatkin toisen silmäparin. Ja taivas saisi olla juuri sen värinen, kun se kulloinkin oli.

Majakanvartijalla ei ollut mitään takeita siitä, että merimies ei seilaisi pois. Mutta hän oli päättänyt antaa merimiehelle mahdollisuuden jäädä sumuiselle saarelle. Hän päätti päästää irti katastrofin pelosta.
 
"Minä päätin, etten tänään kaiken sortumista pelkää" - Juha tapio