Joskus sitä vaan inhoaa itseään ja omia ajatuksiian. Omaa vartaloaan, omaa ääntään, omia tapoja ja kyvyttömyyttään.
Olen jo pidemmän aikaa miettinyt, että miksi?
Äitini istui kanssani autossa ja kertoi kuulleensa loistavan ohjeen: "Opettele kasvattamaan sisällesi oma paras ystäväsi. Sellainen, joka taputtelee sinua selkään ja rakastaa ja kehuu." Niin juuri. Olen hakeutunut opiskelemaan alalle, jossa tehdään töitä itsellä. Minulla. Keholla, äänellä ja mielellä. Ja jos en minä tule toimeen minän kanssa, niin ei tästä tule yhtään mitään. Koska minusta ei koskaan tule ketään muuta. Saatan kehittyä, kasvaa ja muuttua, mutta loppujen lopuksi minä pysyn minuna. Muutenkin elämä on luultavasti helpompaa, jos tulee toimeen itsensä kanssa. Joudun kuitenkin olemaan tiiviisti itseni kanssa koko loppuelämäni... ;)
Jos kadehdin jotain toista ja vertaan itseäni muihin, tulen onnettomaksi. Minun tulisikin pyrkiä olemaan paras mahdollinen minä. Ketään muuta minusta ei voi tulla.
Varmasti minussa on ikäviä piirteitä, joista en pidä. Varmasti. Mutta niin on kyllä ihan kaikissa muissakin ihmisissä, joita tunnen. Ja ihan yhtä varmasti minussa on ihania ja kauniita piirteitä, joissa on ihailtavaa, kuten kaikissa muissakin.
Joskus ihmisen pitää kuulla toisen suusta: "Voi kun olet ihana!"
Joskus pitää kuulla se myös itsensä suusta.
Itsekeskeisyys ja liika itserakkaus on todella rumaa, mutta voidaankin miettiä, että onko muiden yli kävelevä ihminen todella sinut itsensä kanssa?
Terve itsensä arvostaminen mahdollistaa muun muassa omien virheiden myöntämisen, kun maailma ei kaadu siihen. Minä en ole yhtä kuin kaikki virheeni. Se, että voin kehittyä, vaatii sen, että sallin itselleni keskeneräisyyden. Valmista ei ihmisestä tule, kuin taivaassa.
<3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti