Ihailin tottakai sitä tatuointia. Olihan se visuaalisesti hieno ja sopi sille mun kaverille, mutta teksti oli uskomattoman rohkea. Aloin ajatella, että uskallanko mä itse edes toivoa sellaista. Mun onnellisuuteni perustuu lähinnä Jumalan olemassaoloon ja kykyyn hyväksyä se, että aina ei voi voittaa. Mutta, että joku rakastais ihan sellaisena, kuin olen? (Jumala of course, mutta jos sitä ei lasketa...) Joku ihminen? MMMITÄÄÄ!?
No, mun paras ystävä rakastaa mua ja mä sitä. Tavattiin alle vuoden ikäsinä hiekkalaatikolla kaiketi (oltiin naapureita) ja edelleen ollaan ihan parhaita ystäviä, vaikka asun kaukana, eikä nähdä niin usein. Se on vähän sama juttu ku perheenjäsenillä... Tosin siinä mielessä eri, että ei mun perheenjäsenet tiedä musta ihan kaikkea, niinku se mun ystävä.
Usein mietin, että mitä voin kertoa ittestäni toisille ihmisille, että niiden kuva musta olis kaunis ja hyvä. Kaikki varmaan miettii sellasta. Mutta missä vaiheessa se menee ulkokuoren kiillottamiseks? Missä vaiheessa se menee siihen, että pelkää olevansa vääränlainen, kun ei uskalla sanoa, millanen oikeesti on?
Tässä vaiheessa alan tuijottaa omaa napaa syyllisenä. Joskus, arvostelen ihmisiä tosi rankasti. "Justiinsa juu, millasta roskaväkeä." HYI MINÄ. Ei ihme, että oon ite epävarma. Ylpeänä voin kuitenkin sanoa, että oon alkanu oppia pois moisesta, kun oon tavannu enemmän ihmisiä ja aikuistunu lisää.
Yleinen ohje mulle itselleni olis varmaan tuijottaa itteäni ja muita Jumalan luotuina. Ei sen vähempänä.
Ps. Oon nyt innostunu näistä valokuvista...;D (Kuvan norsu on ite tehty ja maalattu)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti