Kävin leffoissa kattomassa Kaksi tarinaa rakkaudesta
(linkki) Ja se sattuikin käsittelemään juuri samaa aihetta, mitä oon ite miettiny viime aikoina. Tai tulkitsin sitä tietysti omien ajatusteni läpi.
Oon nimittäin viimeaikoina tuntenu itteni jotenki oudoks ja sairaaks ja kompleksiseks ihmiseks, koska en oo ihastunu niihin "mukaviin tyyppeihin", jotka osottaa romattista kiinnostusta mua kohtaan.Sen sijaan oon ihastunu niihin "outoihin" tyyppeihin, joilla osalla on erilainen maailmankatsomus ku mulla, joilla on muhun reipas ikäero yms. Oon miettiny onko kyse jostain isätraumasta, tai alitajusesta sitoutumiskammosta. Ja sitten ajattelinkin, että.
Entä jos ei?
Entä, jos mä olekaan sairas, kompleksinen ja traumainen (tai jos olenkin niin se ei vaikuta mun ihastumisiin ja kiinnostumisiin) ?
Entä, jos ihastumisensa kohdetta ei voi valita?
Entä jos mä esimerkiks ihastuin ihmiseen, jolla on melko erilainen näkymys ku mulla monista asioista, mutta joka kunnioittaa mun näkemyksiä, mua ihmisenä ja saa mut nauramaan ja hymyilemään monta tuntia putkeen. Entä jos mulla on hyvä olo mua 11 vuotta vanhemman, hopeanvärisiä housua käyttävän miehen seurassa? Ja jos mä olisin silti täysin terve
Onko tää sitten traaginen asia? Tai siis eihän meille voi tulla mitään vakavaa, avioliittoon päätyvää kaunista romanssia. (Tai vois, mutta se on todella epätodennäköistä, enkä luota sen varaan.)
Entä jos tää onkin silti iloinen asia?
Sen, että ei saa toivomaansa vastakaikua tunteilleen, ei pitäis olla mikään häpeä. Sen, että rakastuu, vaikka yksipuolisesti, ei pitäis aiheuttaa itseinhoa, tai huonommuudentunnetta. Mitä sitten? Mahtavaa mä ihastuin!! Surra saa, sitä, että sitä mitä toivois ei luultavasti koskaan tuu olemaan, mutta harvoin me oikeesti iloitaan siitä, että ihastutaan/ rakastutaan. Mä haluan iloita siitä, että joku saa mut nauramaan. Että mä oon kykenevä nauramaan. Ja, että mä oon kykenevä haaveilemaan ja ihastumaan. Se on lahja. Tunteet on lahja.
...Ja sitten vielä siihen "outouteen". Oon miettiny usein, että miks mun kaverit ja vanhemmat usein dissaa mun ihastuksia? Huolissaan kenties? Tulin yks päivä ajatelleeks, että kaikki ihmiset, joihin oon ollu ihastunu/rakastunu, on Jumalan luomia, ja sen silmissä ihan saman arvosia ku ne "hyvät ja hyväksyttävät tyypit". Jumala ei oo inhonnu, eikä halveksinu ketään niistä ihmisistä, joihin mä oon ollu kiintyny. Päin vastoin, se itekin rakastaa niitä palavasti.
En mä nyt tarkota, että kannattaa rikkoa itteään ja omia rajojaan rakkauden nimissä. Sitäkin oon tehny aina aika ajoin, eikä se tosiaan oo viisasta. Mutta yli on päästävä. Tehtävä omat rajansa, välillä siirrellä niitä kohtuuden nimissä, ja niistä rajoista käsin nauttia jokaisesta kiintymyksen/ihastuksen/rakastumisen hetkestä, joita elämä tuo tullessaan.
UGH
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti