Maailmani särkyy päivä päivältä palasiksi. Se on rumaa. Joskus en osaa itkeä, joskus en osaa muuta. En ole mitään sitä mitä luulin olevani. Eikä minusta ole iloa kenellekään. Mutta olen juuri sitä mitä hiljainen ääni on sanonut jo kauan. Kamala. Kaikki tunteeni, kaikki ajatukseni, ulkonäköni. Se kaikki on jotain niin kamalaa, että haluaisin kaiken sen katoavan. Jopa tämä teksti, jolle joku kotonaan nauraa, tai huokaisee "Vittu mitä angstia." Minä sanon: "Niinpä niin onkin."
Ja kuitenkin se on minun maailmassani tällä hetkellä eniten aitoa ja lähimpänä minun ydintäni. Ja jos minun ytimeni on tälläistä. Tylsää, kamalaa, rasittavaa angstia. Mitä minä sitten olen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti