maanantai 17. syyskuuta 2012

Tragedia

Mun elämässä on yks suuren suuri tragedia. Sellanen, joka aina välillä unohtuu, ja välillä se taas nostaa päätään ja muistuttaa itsestään. Se muistutti äsken itsestään, kun katsoin entisen rakastettuni uusien ystävättärien kuvia. Ne oli tosi kauniita. Minä en.

Mä oon ruma.

Aina, kun näen kuvia tytöistä, joilla on täydellinen iho, täydelliset hiukset, kauniit ja erityiset kasvot ja vielä siihen päälle kaunis vartalo, tajuan kuinka epäviehättävä koen olevani.

Ala-asteella olin yks niistä rumista nörttitytöistä joille pojat nauro päin naamaa. (Ei kaikki, puolustuksena heille.) Ja toiset tytöt supatti ja kihisi selän takana ja kilju yhteen ääneen "HYYYYII!!!"

Yläasteella olin niin epämuodikas ja ehkä vähän homssunen. En mitenkään kaunis.

Lukiossa asiat alko muuttua, ehkä jo yläasteen lopulla. Mulla oli paljon uusia ystäviä, jotka kehu mua söpöks ja nätiks, olin seurustellu pari kertaa ja aloin tuntea itteni kauniimmaks. Aloin siis olla kaunis. Mutta kauniiks ei kasveta yhdessä yössä, sillä oman pääni sisällä olin edelleen ruma. Nörttimäinen. Kuvottavakin, aina välillä. Vertasin itteäni koko ajan muihin ja masennuin. Joskus pönkitin itsetuntoani kattelemalla omasta mielestäni epäviehättäviä ihmisiä ja olin tyytyväinen mielessäni.
Näin, että olin ns. rumien tasoa. Koen niin välillä edelleen. Enkä ees kovin välillä. Aika usein.

Haluasin olla viehättävä ja kaunis ja eksoottinen ja kiinnostava. Seksikäs. Hurmaava. Vastustamaton.

Miksi? Etinkö mä jotain hyväksyntää? Mulla on paljon ystäviä. Saan melko usein positiivisia kommentteja ulkonäöstäni ja olemuksestani. Ja silti vertailen, mittailen ja ajattelen "mä en ikinä tuu oleen noin kaunis ku esim. toi toi tossa. Sille on vaan annettu se syntymälahjaks. Mä ikään ku uskottelen olevani nätti. Ja lopulta totuus paljastuu. En oo."

Loppujen lopuks kauneus on aina makuasia. Itseään ei pitäis verrata. Pitäis hyväksyä oma kauneutensa. Ite en siihen vielä kykene vaan mongerran rumuuskompleksini kanssa facebookissa ja nieleskelen itkua. Ja sitten ihan tekopyhänä tuputan muille "hyväksy itsesi" lausetta. Huh huh, mikä kompleksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti