tiistai 27. maaliskuuta 2012

Itkeä ja nauraa

Teatterissa ja muutenkin oon tottunu näkemään ihmisiä, jotka on herkkiä liikuttumaan vahvasti kyyneliin tai nauramaan. Se on ihanaa kyllä. Ja sitten yks päivä puhuttiin nauramisesta teatteriporukan kesken ja totesin vitsillä vaan: "Niin. Mä en koskaan naura." Ja tajusin siinä samalla, että ei se ollutkaan vitsi.
Jos katon surullista elokuvaa, saatan samaistua fiiliksiin, mutta en kyllä koskaan kunnolla itke. En muutenkaan seurassa useinkaan itke. Ei oikein edes itketä.
Ja sitten jos katon jotain hauskaa, tai tapahtuu jotain hauskaa: HYMÄHDÄN. En naura. Hymähdän.
Tottakai mulla on joskus nauruhepuli, ja nauran ihan vallattomasti, mutta se vaatiikiin ihan tiettyä mielentilaa ja seuraa. Ja joskus itkukohtaus, joka vaatii sen, että ei oo seuraa (ja, että on paljon stressiä ja univelkaa yms.)
Oon aina aatellu olevani "tunneihminen", mutta kun alan ajatella käytöstäni ja olemustani, niin muut ihmiset kuvailee mua usein tosi rauhalliseks ja tyyneks. Sitten taas osa ihmisistä kuvailee mua aivan sekopääks.
Enkö naura ja itke koska en alitajusesti uskalla olla niin auki?
Vai eikö mua vaan naurata ja itketä niin usein? O__O
Vai enkö vaan reagoi kropalla niin vahvasti siihen, mitä päässä tapahtuu? Näitä mietin tänään. :D

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti